tiistai 13. syyskuuta 2011

Kaksi







Kerran kuussa kehoni suree, ettei saa enää koskaan kantaa vauvaa. Luulen, tunnen. Sitten mietin, kuinka monen keho suree, ettei ole koskaan kantanut tai saa kantaa lainkaan.

Vein esikoisen tänään yksin eskariin ja kuopus sai aloittaa päivänsä omiaan puuhaillen isin seurassa. Myöhemmin aamupäivällä hän rekenteli rakettia ja minä täytin tiskikonetta tai tein jotain muuta, joka oli helppo seisauttaa, kun toinen toteaa hiljaisuudesta, että onneksi ei ole aina yksin, että onneksi veli on olemassa, vaikkei aina ole kotona.

Kulta minäkin olen siitä niin iloinen. Siitä, että teitä on kaksi. Kaksi on ihan valtavasti, jos sen kääntää valoksi. Olen onnellinen, että on esikoinen ja että on kuopus. Ja että vaikka kinaa on valtavasti ja voimien koittelua ja nahistusta, on myös yhteisiä leikkejä, juttuja, supatuksia, seikkailuita, sopua. Suukkoja ja halauksia. Veli, tuki, turva, seura.

Vaikkei tietenkään pitäisi, juttelen ääneen, kuinka minä joskus haluaisin, että teitä olisi vielä enemmän, kuin kaksi. Sata miljoonaa, hän haluaisi. Sanon, että maapallolla on lapsia jo niin paljon, eikä kaikkia voi haalia juuri meidän kotiin asumaan. Toisetkin haluavat äideiksi ja iseiksi. Siksi meille saa riittää kaksi. Maailma on jo täytetty, nyt riittää kuhunkin perheeseen vähempi.

Myöhemmin merenrannalla mietin itsekseni, syntyykö jokaista toivottua kohti jossakin yksi ei toivottu. Ja miksei ole tullut tavaksi, että tarjotaan jokaista toivottua kohti myös jollekin jonkun toisen ei toivomalle koti.

Kuopuksen kanssa juttelimme siitäkin, että vauvoista ja lapsista seuraa paitsi valtavasti iloa, myös paljon huolta ja työtä. Ruuanlaittoa, pyykinpesua, riitojen selvittelyä ja sen sellaista, mietimme yhdessä.

Merenrannassa he leikkivät leikkilaivassa ja minä kiikun kiipeilyverkossa kuin riippukeinussa. Antavat minun olla omissa ajatuksissa. Sadepilvet kiertävät horisontteja, mutta meidän kasvoille paistaa lämpimästi aurinkoa. Mietin, miksi emme jaksa sitä ja tätäkään kaikkea aina. Kauaa en mieti, vaan menen opettamaan laivanupotusta ja uittamaan kanssaan saappaita rantalaineissa.

Elämämme vain on tällaista ja omaa osaamme yritämme elää käytettäväissä olevialla voimilla. Ja tämän mitä on, voi ajatella lahjana.

Ehdimme kotiin ennen suurinta myrskyä ja sadetta ja ompelen ja siivoilemme ja teemme ruokaa. Mietin, että vaikken tämän kummempaa pysty tarjoamaan heille saati kenellekään muullekaan, saan kai silti ajatella, että ompa ihanaa. Usein ajattelen, että vähintä mitä voin tehdä, osoittaakseni, että olen kiitollinen, on nauttia ja antaa sen ilon näkyä ja kuulua.

Nukkuvat tuolla, minun kaksi kultalasta. Kaksi on monta, YKSIKIN JO OLISI, sillä lapset ovat niin suuria valoja.

12 kommenttia:

Bambi kirjoitti...

Kaunis teksti, niin kun aina. Kiitos tästä. Lainasin kirjan Adoptiomatka kirjastosta josta Nurjien Jonna oli kirjoittanut, se teos myös avasi silmät lapsettomuudelle ja paljonko lasta voi kaivata. Samassa tilanteessa olleena tosin hieman eri syistä niin se kirja toi vanhoja tunteita pinnalle.

Anonyymi kirjoitti...

kirjoitat kyllä ihanasti, ajattelet lapsista niin oikeasti.
itselläni myös sydän suree kun kaipaa pientä lasta, ilon ja rakkauden tuojaa niin itselle kuin koko perheelle. ei ole parempaa yhdistävää tekijää kuin pieni perheessä, saa murjottavat, murahtelijat, kiireiset, levottomat, kaikki, avaaman sydämen ja heltymään pienille.
minäkin yritän ajatella sitä että monet niin kaipaavat eivät saa yhtään. joten minun kipuni on pienempi. ja pitäähän elämässä olla kipuja, jotta osaa arvostaa.
ja toivon että kipuni häviäisi sitten, kun ikää on senverran että lasta ei enää voisi saada, toivon niin.
ja minulla kun on jo useampi lapsi, onko oikeutta surra....

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Ihanaa ja pohtivaa on kirjoituksesi. Ja kivat ovat tyynynpäälliset - niitäkö ompelit?
Me mennään kuopuksen kanssa tänään nivusen ultraäänitutkimukseen mahdollista tyrää toteamaan. Tosin se on ihan selvä tapaus, kun pullistelee ajoittain niin selvästi.
Hyvää viikon jatkoa! Käyn täällä blogissasi päivittäin ja kovasti tykkään, vaikka aika harvoin mitään kirjoitan.
Terkkuja, terkkuja toivottelee Sirpa

Joola kirjoitti...

Kiitos kommentoijat. Minun on vaikea kirjoittaa aiheesta enempää, pelkään, että avaudun jo liikaa.
Bambi, seurasin adoptiomatka blogia. Mutta jo ennen sitä ajattelin juuri sellaisia, joita se ja kirja on avannut monet ajattelemaan. Lapsesta saakka haaveilin tulevani suurperheen äidiksi. Sitten jossain vaiheessa teininä tajusin, ettei se olekaan omissa käsissä. Että voi käydä niinkin, etten saa yhtään lasta. En biologista, enkä adoptoitua. Niin vain saattaa käydä. Aloin nähdä kaiken siinä valossa. Nyt olen kiitollinen näistä kahdesta, todella.

Anonyymi, aavistan, että kaltaisiani on lukuisia. Ja olihan meitä. Pieni lapsi on käsittämätön valo kyllä, mutta täytyy muistaa, ettei kukaan ole vauva tai edes taaperokaan ikuisesti. Ja lapsivaloa voi jollakin tavalla koittaa tuoda taloon, vaikkei omaa uutta aina syntyisikään. Toivon. Mutta tiedän myös, ettei se ole sama... Mutta niinkin ajattelen, ettei kukaan saa syntyä vain toisten valoksi, vaan jokainen syntyköön ihan oman elämänsä vuoksi. Saa syntyä murjottajaksikin, jos niikseen tulee, ei voi mitään tarkkoja tilauksia laittaa tulemaan. Perheeseen voi synytä myös vaikeasti vammainen tai enkelilapsi... Kuinka ihmeellisen monisyinen on tämäkin asia...
Kaikessa on myös hyviä puolia. Anonyymi meillä on tilaa ja aikaa jossakin vaiheessa jollekin muulle, kun lapsia on "vain" se määrä mitä on. Niin se on kai myös voitava ajatella.

Sirpa, jep, noita tyynynpäällisiä juurikin ompelin. Toivon onnea tyräleikkaukseen, mikäli sellaiseen päädytään. Lähipiirissä kahdellekin pienelle tehty. Kiitos, kun välillä ennätät kommentoida, mutta sinä ja muut, ei haittaa, vaikkei ehdi tai vallan vaikkei huvita. Itsekin olen tosi laiska kommentoija muissa blogeissa käydessä. Aika on rajallista, meillä kaikilla:)!

Rimpsukaisa kirjoitti...

Kirjoitat koskettavan kauniisti,aina.Olet niin aidosti läsnä lapsillesi,lämmin ja välittävä että se on ihan liikuttavaa.Minullakin on kaksi lasta ja miehen mielestä se riittää,hänestä ei ole ison perheen pääksi.Olen aina kuvitellut itseni neljän lapsen äidiksi mutten tullut ajatelleeksi naivani miehen joka on kahden isäksi juuri sopiva.Sitä stressasin varmaan 15-vuotiaasta asti että saanko koskaan lapsia,ilman sen suurempaa syytä,ihan vaan koska sekin on mahdollista.Surettaa välillä kovastikin vaikka elämä on täyttä ja ihanaa näinkin.Ne on vaan niin ihania ne omat pienet että ottaisin kyllä lisääkin heitä jos suotaisiin.Tämä hetki on paras,koko ajan oppii arvostamaan arkeaan enemmän,nauttimaan pienistä arkisista päivistä kurahousuineen ja vaipanvaihtoineen.Tämä hetki on niin lyhyt.En tiedä mitä odottaa kun ovat isompia,millainen äiti osaan olla heillä.Mutta sitä odotan kun ovat aikuisia.Oma suhde äitiin on niin vahva ja hyvä että luulen että on ihanaa kun omia aikuisia lapsia,ihan uusi suhde taas.

Joola kirjoitti...

Oi Rimpsukaisa, tiedän sattuneesta syystä niin mistä kirjoitat! Mutta ei siitä sen enempää, kun tämtä ei ole mieheni blogi. Mieli kyllä tekisi... Kiitos kommentista. Olen ajatellut, että ehkä juuri siksi nautin kahdestani täysillä, kun enempää ei suotu. Mitäs menin ja rakastuin juuri tähän mieheen. Tai ei niitä ehkä olisi suotu muutenkaan, mutta näinkin niitä rajoja tulee vastaan. Useinmiten kyllä ihailen mieheni järkeä ja perusteluja ja päättäväisyyttä ja ihanteita. Joskus harmittelen, ja jopa suren. Sinulla on ihanat lapset. Näyttävät niin tutunoloisilta, kun olen katsellut blogissasi paljon heidän kuvia. Saattaisin tunnistaa kadulla ja sitten hämmästyä että ai niin, en tunnekaan lainkaa oikeasti. Hyvää syksyä sinulle ja perheellesi!

Joola kirjoitti...

Nyt yksi kommentti katosi ja vastaukseni siihen. En tiedä miksi. Kiitos Anonyymi ja tsemppiä opintoihisi. Opettajan työssä on sitten tulevaisuudessa pitkät lomat puolellasi! Paitsi ei lastentarhanopettajilla...

minja kirjoitti...

Luin tämän jo aiemmin ja nyt taas uudestaan. Niin käy usein kun luen näitä sinun kauniita tekstejäsi. Täytyy mietiskellä sitä mitä kirjoitit ja sitten lukea uudestaan. Osaat kirjoittaa vaan jotenkin niin täydellisen oikein, etten osaa selittää.
Mulla oli myös tuollaisia pelkoja joskus, etten löydä ikinä ketään ja saa lapsia. Tai että en voi muutoin saada lapsia vaikka mies olisi. Se vauvahaave on ollut niin kauan, lapsena ja teininäkin. Ihan aina. Pelko kasvoi kun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, sen jälkeen halu tuli pakkomielteiseksi.
Olen ollut kyllä kovin, kovin onnekas että olen voinut heidät kaikki kolme saada. Mulla on kuitenkin hormonien kanssa ongelmia, pcokin. Silti olen tullut raskaaksi ainakin sen 4kertaa. Ja voin nyt tässä sanoa, että minä tunnen voimakasta halua saada lisääkin, mutta se nyt vaan ei käy. Ja yritän päästä ajatuksen kanssa sinut että nämä nyt olivat ehkä sitten tässä. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä että haluan lisää, kun ajattelen heitä joilla ei ole ainuttakaan vaikka niin valtavasti sitä toivoisivat.

kerttu kirjoitti...

Tämä oli kaunis kirjoitus,kiitos. Samaistun tunteisiisi.
Itselläni on vain yksi lapsi,vaikka haluaisinkin useamman.

Joola kirjoitti...

Oi te. Ette tiedä, kuinka lämmitätte.

inkeroinen kirjoitti...

Voi miten ihanasti kirjoitit, taas kerran. En osaa muuta sanoa tähän .. Onni on siinä missä sitä näkee.

Joola kirjoitti...

Kiitos Inkeroinen kauniista sanoista.