Terveisiä Turusta

Minua olisi jäänyt harmittamaan, jos en olisi päässyt vierailemaan Minjan valokuvanäyttelyssä Kirjakahvilassa. Viimetippaan jäi, mutta ennätettiinpäs.

Esikoinen pääsi tänään kylään kuopuksen kerhoon, eli omaan vanhaan kerhoonsa, enkä raaskinut vierailua perua, vaan kiiruhdimme junaan vasta kerhon loputtua. Retki jäi siis aika lyhkäiseksi, mutta iltapäiväämme Turussa mahtui kuitenkin kävely kirjakahvilalle, Auran laivojen ihastelua, kitinää (muka) piiiitkästä kävelymatkasta, hauskojen lintujen katselua, Kirjakahvila - pala kakkua ja mehujäät Minjan valokuvien luona ja erä dominoa, postikorttien kirjoittelua, reipastuminen, valokuvanäyttely, kirjasto ja takaisin asemalle suunnistusta. Ja tietysti matkat junan ihanassa leikkivaunussa.

Näiden kahden kanssa on ihana reissata. Edes pieni marina ei varjosta, kun päävoittoisesti ovat jalat irti maasta, niin innoissansa. Sanovat ääneen useassa kohdassa, että ihanaa olla täällä. Junassa, kahvilassa, kujilla...

Kun edellisestä ulkomaanmatkasta on kauan, jo kotimainen kaupunginvaihdos tuntuu huikealta. Eri meininki. Iltajunalla kotiin ja nyt taas sama oma Helsinki.

Kiitos Minja näyttelystä ja kaikille tasapuolisesti hyvää viikonvaihdetta!
T. Joola

Luonnonvoimat

Markkinoilla myyntipöytäni ääreen pysähtyi joku sunnuntaikävelijä yli tunniksi juttelemaan. Ajatukseni innostivat häntä ja toisaalta, kun sain vastakaikuja, vesi pyöri entistä vinhemmin rattaassa. Katkerat akat markkinoilla, saattoi joku meitä sivusta kuunnellut ajatella. Naapuripöydän eläkeläismummot olivat tovia aiemmin kehuneet minulle Kekkosen aikoja ja mahdoinkohan minäkin kuulostaa samalta. Että toista se oli silloin, kun me olimme lapsia. Ja sellaista ja tällaista tämä nykyajan meno, silkkaa hulluutta.

Yhdestä asiasta taisimme kuitenkin ajatella vähän eri tavalla ja harmittaa, etten osannut jämäkästi omia ajatuksiani äänen muotoilla. Että lapset eivät edelleenkään ole pienikokoisia aikuisia, vaan aivan erilaisia olentoja, vaikka toki ihmisiä ja eritoten arvokkaita jo alusta saakka. Nainen ihmetteli huonoa käytöstä ja vanhempien keinottomuutta. Kuvaili, että kun lapsi syntyy, valkoiset sohvanpäälliset ovat entisiä ja syntymäpäiväjuhliin vanehmmat varustautuvat, kuin luvassa olisi riehakasta mellakointia. Että miksei lapsia vain opeteta olemaan aloillansa, "aivan kuin jotkut luonnonvoimat tekisivät heistä mahdottomia."

Tuo luonnonvoimat jäi soimaan mieleeni. Kotona mietin, että se juuri lapsissa on todella luonteenomaista. Heissä kytee, velloaa, piilee ja ryöpsähtelee valtavat luonnonvoimat! Aina. Nukkuivatpa he sitten tyyninä vastasyntyneinä kehdossa tai riehuivatpa kermakakkua syöneinä olohuoneissa. Ja noiden luonnonvoimien kanssa elo on aina pysyvästi erilaista, kuin se oli ennen heidän tuloa.

Ihmiset ovat myös ratkaisevasti erialisia, kuin mitkään muut pallon asukkaista. Siksi myös "pentuaika" on pidempi ja vaatii vanhemmilta sitkeyttä ja kärsivällisyyttä useita vuosia. Myös rauhaa ja hyväksyvää rakkautta, ei epäsopivaa käytöstä kohtaan, mutta sitä, että he ovat L a p s i a.

Lapsuuteen liittyy paljon aikuisia huokailututtavaa, hampaita kiristyttävää, järkyttävää, ärsyttävää, väsyttävää, kummastuttavaa, ihmetyttävää, kestettävää. Mutta se on ohikiitävä ajanjakso ja kovin usein tuloksena on ennemminkin vakavina tönöttäviä aikuisia, kuin liian eläväisiä ja ilakoivia sellaisia. Tunteiden tukahduttaminen on useimmilla niiden näyttämistä paljon paremmin aikuisena hallussa, ja siitä voidaan sitten olla montaa mieltä, onko se hyvä asia.

Toki pitää puuttua, jo kaikkein pienimpien rinnanpuraisuihin, näyttää, ettei toista ihmistä satuteta. Vaikka. Tai jos kuulee, että lapset polkevat toista sanoillansa, se on meidän aikuisten tehtävä puutuua ja olla ojentamassa.

Mutta olohuoneet on lastenkin koteja, ja joskus vain käy niin, että voisin sormin tulee kuljettua sohvalle saakka ja meillä joskus vallan tarjoillaan jotakin ruokapöydänkin ulkopuolella. Tai että lelut jäävät huiskin haiskin mielikuvituksen viedessä jo toisaalla... Miksi koti saisi olla h a u s k a vasta sitten, kun ollaan aikuisia.
***
Minä kirjoitan tätä ja kuopus kantaa minulle puisen lautasen ja kaksi muoviaterinta. Tyhjän kupin, jossa on omenoiden kuvia. "Minä toin sinulle ruokaa ja teetä tossa mukissa." Meinaan suoraan hörpätä, mutta hän jatkaa, "siinä on vielä se juttu", näyttää, ja tarkoittaa teepussia.

Luonnonvoima. Lapset ovat juuri tuollaisina kaikkinensa uskomattoman ihania ja rakkaita.

Terveisiä kauppiaalta

Aamusta päivä vasta alkaa

Herätyskellon soidessa olen nähnyt niin levotonta unta jo tovin, että joutaakin jo nousta. Flirttaillut vieraalle bussikuskille, joka on vaihdettu rattiin, kun oikea ajoi unessa. Ja olemme koko perhe ihan väärään suuntaan menossa, Nuuksioon, vaikka meidän pitäisi olla keskustassa. Ja jotkut tytötkin ohjattiin siihen bussiin, vaikka heitä odotettiin jo Vermossa. Ja lapsuuskodissani oli yövieraita, jotka käyttäytyivät ihan eri tavalla, kuin siviilissä, ja etsin heille äidin varastoista mintunvihreitä pussilakanoita.

Sataa vettä. Tuntuu hyvältä, että olen yksin ja ensimmäisenä hereillä. Lakkaan kynnet, mitä en yleensä tee ikinä. Kerran vuodessa vahingossa. Vain yhden näkymättömän lakkakerroksen, sillä kestää niin kauan kuivua. Keitän teen ja nostan varovasti pannun pois hellalta, ettei tule koloja ja suttuja siihen yhteenkin ohueen kerrokseen.

Kuopuskin näkee unia. Huhuilee "Odottakaa", ja kun menen kyselemään, että mitä sanoit, esikoinen kuitaa naapuri sängystä oman unensa seasta, ettei se vielä ole valveilla. Parhaat heräämiset kuitenkin tulee minusta silloin, kun heräilevät itse, omassa tahdissa, joten käytän tilaisuuden hyväksi ja juttelen sateesta ja kaakaosta.

Voitelen illalla leivotut sämpylät ja olen hyvällä tuulella. Iloitsen, että tummasta kaakaosta ilman sokeria tarjottu suklaajuoma on heistä herkkua. Ripautan vähän vaniljaa sekaan ja keittiössä tuoksuu makealta.

Esikoinen ei halua lähteä eskariin, kun sataa kaatamalla. Minä juttelen, ettei säätä voi valita. Ja laulan hänelle laulua ja soitan leikisti kitaralla. Sellaista keksittyä laulua tiedättehän, jossa on yksinkertainen poppisävel ja riimit saattaa vähän ontua, kun on kiire keksiä seuraava säe, ennen edellisen loppua.

Kuopus saa jäädä kotiin, kun miehellä on iltavuoronsa tiistaina. Puen keltaiset kurahousut ja sadetakin, mutta pisaroista ei ole enää tietoakaan, kun olemme ulkona.

Iltapäiväksi on luvattu kuuttatoista astetta ja aurinkoa. Olohuoneeseen säteilee jo ja pilvet ovat valkoisia. Kuuntelen Mikko Kuustosta, salaa nopesti pikkuisen, kun mies on käymässä kellarissa. Menen pakkaamaan kangaskasviksia, kiitos tilauksista.

Hyvää tiistaita ajattelen sinulle. "Taivas varjele" hän laulaa minulle, ja minä olohuoneessa leikkivälle pojalle.

ps. Hän heiluttaa nyt ylähampaitaan, rautahampaat ovat siis tulossa.

Markkinoilla

Nöyryyskoulun luennolla tänään kuusi tuntia. Eli myymässä käsitöitä paikallisilla markkinoilla. Pöytäpaikasta perittiin 20e ja saimme myytyä kokonaista k o l m e kankaista kasvista. Apulaismyyjää ei ole syyttäminen eikä keliä - oli ihanan aurinkoista. Ihmisiäkin pörräsi koko päivän. Sain kuulla monta kertaa, että "Ihania."
"Oletko itse tehnyt? Ollut kova homma."
"Mitä nämä ovat?"
"Kahdeksan euroa, tuollaisenhan voin ommella itsekin!"
Ja ihan lopuksi vanhempi mies tuijotti pöytää pitkään.
"Kiva idea mutta huono bisnes".
Niinpä. Enkä minä edes bisnestä. Kunhan edes jotain, yritin. Kun ei saa enää kotihoidontukea tai muita toimeentulotukia, kun työtönkään en ole, kun jään vapaasta tahdosta kotiin alalta, jossa olisi kyllä avoimia työpaikkoja - yksikin myyty sienipeli vaikka tuntuisi tosi huipulta.

Elikä nyt minulla on kangassyömisiä ja tyynyliinoja ja mitä noita nyt onkaan noissa kuvissa. Ei tarvitse säälistä ostaa, tämä ei ole kerjuuta, mutta jos joku kiinnostuu: hemmaharakka(å)gmail.com
***
Mennyt viikko muuten, ilman tätä sunnuntain takaiskua oli mukava ja nopea. Viikko sitten juhlittiin 90-vuotiasta ukkia. Arjesta kaiken liikenevän ajan käytin käsitöiden tekoon, mutta keskiviikkona olin tovin siivooja ja perjantaina suunnittelin uimakouluja, aivan kuten syyskuussa löytyneeseen rytmiin on "kirjattuna".

Lokakuussa aion panostaa syömiseemme. Nyt kun minä ja pojat syödään taas esikoisen eskarilounasta lukuunottamatta kaikki palat ja ruuat kotona, alkaa makarooni ja ruisleipäosasto nopeasti tulla korvista, jollei jotenkin vähän panosta. En tarkoita taloudelista panostusta - mikä olisikin viiden euron tuloilla vaikea kuvitella:), mutta mielikuvitusta ja vähän enemmän suunnittelua...

Esikoisen eskari toimii viimeistä viikkoa vartin pyörämatkan päässä kotoa. Uusi rakennus, jota henkilökunta ja osa vanhemmista on odottanut kai jo viisi vuotta, aukeaa ensi maanantaina. Sitten voidaan kipaista jalan mesän yli tai pitkin betonikantta. Olen tykännyt päivän kuntoiluannoksesta, jonka päiväkotimatkat tarjoaa. Kohta pitää keksiä tilalle jotain muuta.

Toivottelen hyvää alkavaa viikkoa.
Onneksi on koti ja perhe, täällä on sittenkin turvallista ja ihanaa olla, vaikka saa takkiinsa maailmalla.

Hyvää viikonloppua

Kaksi

Kerran kuussa kehoni suree, ettei saa enää koskaan kantaa vauvaa. Luulen, tunnen. Sitten mietin, kuinka monen keho suree, ettei ole koskaan kantanut tai saa kantaa lainkaan.

Vein esikoisen tänään yksin eskariin ja kuopus sai aloittaa päivänsä omiaan puuhaillen isin seurassa. Myöhemmin aamupäivällä hän rekenteli rakettia ja minä täytin tiskikonetta tai tein jotain muuta, joka oli helppo seisauttaa, kun toinen toteaa hiljaisuudesta, että onneksi ei ole aina yksin, että onneksi veli on olemassa, vaikkei aina ole kotona.

Kulta minäkin olen siitä niin iloinen. Siitä, että teitä on kaksi. Kaksi on ihan valtavasti, jos sen kääntää valoksi. Olen onnellinen, että on esikoinen ja että on kuopus. Ja että vaikka kinaa on valtavasti ja voimien koittelua ja nahistusta, on myös yhteisiä leikkejä, juttuja, supatuksia, seikkailuita, sopua. Suukkoja ja halauksia. Veli, tuki, turva, seura.

Vaikkei tietenkään pitäisi, juttelen ääneen, kuinka minä joskus haluaisin, että teitä olisi vielä enemmän, kuin kaksi. Sata miljoonaa, hän haluaisi. Sanon, että maapallolla on lapsia jo niin paljon, eikä kaikkia voi haalia juuri meidän kotiin asumaan. Toisetkin haluavat äideiksi ja iseiksi. Siksi meille saa riittää kaksi. Maailma on jo täytetty, nyt riittää kuhunkin perheeseen vähempi.

Myöhemmin merenrannalla mietin itsekseni, syntyykö jokaista toivottua kohti jossakin yksi ei toivottu. Ja miksei ole tullut tavaksi, että tarjotaan jokaista toivottua kohti myös jollekin jonkun toisen ei toivomalle koti.

Kuopuksen kanssa juttelimme siitäkin, että vauvoista ja lapsista seuraa paitsi valtavasti iloa, myös paljon huolta ja työtä. Ruuanlaittoa, pyykinpesua, riitojen selvittelyä ja sen sellaista, mietimme yhdessä.

Merenrannassa he leikkivät leikkilaivassa ja minä kiikun kiipeilyverkossa kuin riippukeinussa. Antavat minun olla omissa ajatuksissa. Sadepilvet kiertävät horisontteja, mutta meidän kasvoille paistaa lämpimästi aurinkoa. Mietin, miksi emme jaksa sitä ja tätäkään kaikkea aina. Kauaa en mieti, vaan menen opettamaan laivanupotusta ja uittamaan kanssaan saappaita rantalaineissa.

Elämämme vain on tällaista ja omaa osaamme yritämme elää käytettäväissä olevialla voimilla. Ja tämän mitä on, voi ajatella lahjana.

Ehdimme kotiin ennen suurinta myrskyä ja sadetta ja ompelen ja siivoilemme ja teemme ruokaa. Mietin, että vaikken tämän kummempaa pysty tarjoamaan heille saati kenellekään muullekaan, saan kai silti ajatella, että ompa ihanaa. Usein ajattelen, että vähintä mitä voin tehdä, osoittaakseni, että olen kiitollinen, on nauttia ja antaa sen ilon näkyä ja kuulua.

Nukkuvat tuolla, minun kaksi kultalasta. Kaksi on monta, YKSIKIN JO OLISI, sillä lapset ovat niin suuria valoja.

Jopas jotakin

Kävin lauantaina ja sunnuntaina merenrannassa. Ihan erilaisilla retkillä. Lauantaina uitin varpaita kalliolta vedessä, tänään kuopuksen kanssa riisuimme kengät hiekkalla.

Täällä on paljon kauniita paikkoja. Moneen liittyy jo paljon muistoja. Voin kertoa tarinoita, kuinka söimme näkkäriä ja vanukasta, kun sinua ei vielä ollut olemassa. Tai esitellä jollekin, että tuon puun nimi on Hassupuu ja sille juttelemme aina. En kaivertanut puuhun nimikirjaimia, mutta joku oli jo laittanut ihan oikeita sopivia. J sydän J:kin olisi saanut olla, sillä rakastan miehen ja kuopuksen lisäksi myös esikoista.
***
Minulla ei ole lempiväriä, eikä lempiruokaakaan tai sitten molempia on monia. Fetasalaatista pidän aina ja äidin leipomista sämpylöistä. Haluaisin matkustaa Japaniin ja usein haaveillessani teenkin niin. Ja yhteen isoon eurooppalaiseen kaupunkiin, junalla ilman laivaa tai lentoja, tämän hömpän perheeni kanssa, joskus, kun tarvittava aika ja raha on koossa. Näihin lupasin vastata ja menköön se nyt tässä saumassa.

Olin kerran nuorena hiusmallina ulkomailla. Tukkaani tehtiin kolme eri kampausta ja meikkiäkin varmaan ensi kertaa eläissäni kasvoilla. Ajattelin silloin, että se oli päiväni prinsessana, ja niin ihanaa ja paljon, etten tarvitse koskaan toista. Häänikin olivat sitten pienet ja monen mittapuun mukaan vaatimattomat. Paistattelin vaimona, enkä muistanut edes ajatella kruunullisia. En osaa oikein nauttia koristautumisesta, juhliin valmistautumisista tai muista. Unohdin kysyä, kun sain tilaisuuden, laittautuvatko Tallinnan ja Pietarin naiset huvikseen, vai kokevatko he siihen painetta. Minulla on siis stereotypia, että idän naiset ovat aina hienoina. Kauniita meinasin sanoa, mutta voi verkkareissakin sellainen olla.

Mutta nyt minua on haastateltukin jo kahdesti. Voisinko lopun elämääni olla piilossa vielä enemmästi. Antaa muille tilaa ja hälvetä takariviin iäksi. Sillä sielläkin on ihan hyvä.

Minä, minä, minä. Pienenä halusin olla esillä. Laulaa soolot päiväkodin juhlissa, olla jouluevankeliuimissa Maria. "Voisitko sitten kertoa, kuinka tämä esitelmäsi loppuu", vihjaisi opettaja hienovaraisesti, kun olisin nauttinut paikastani luokan edessä varmaan loputtomasti. Näytelmäkerhossa oli ihanaa olla ja lopulta minusta tuli opettaja.

Jännittäminen tuli myöhemmin ja hävetys siitä, osaanko kuunnella tarpeeksi muita ja antaa heidänkin paistatella parrasvalossa. Jännittämiseen liittyy usein kyllä sekin, että puhun enemmän kuin olisi aikomukseni. Ja muistan lopun ikääni jotkin tilanteet, jolloin puhuin mielestäni ihan väärin ja hölmösti. Mikä minuun meni ja mistä löytyy se päähän sujautettava säkki.

Sitten koitan ajatella, että sehän olin vain minä, ja mitä väliä. Miksi suurentelen ja nukun huonosti, syytän ja mietin, että pitäisi olla parempi. Voisi mennä myös paljon huonommasti.
***

Maanantai on huomenna. Ostin tuoremehua, kun ajattelin, että arjen käynnistyminen voisi kaivata pientä luksusta. Lauantaisin lähden töihin ja sunnuntaiaamu on ilman mehuakin ihana. Viikon ainoa aamu, jolloin kello ei ole soimassa ja muuta sellaista vapaata. Löysimme kuopuksen kanssa tänään rantaretken kotimatkalla kirpputorilta voileipägrilin kahdella eurolla. Rouva on niin luotettava ja puotiin saa palauttaa, jos ei olekaan tyytyväinen ostoksiinsa, että uskalsin investoida. Maanantaiaamun aamiaisella siis myös tousteja! Lakanoitakin hän myi minulle kaksi eurolla, kun kerroin, että meinasin painaa kangasta. Pudotti hintaa siis puolella, ja sanoi, että ihanaa, jos viitsit jotain sellaista. Että tällaistakin on yhä olemassa.

Maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista.
Toivon hyvää viikkoa!