Nuuksio

Anteeksi, on ihanaa olla kotona kullan luona, mutta haluan silti heti metsään takaisin.

Tai ainakin johonkin sammioon, johon voi mennä onnistuneen retken jälkeen toviksi. Jossa aika pysähtyisi, ennen arjen alkua. Saisi hetken vielä vain olla, nauttia, muistella. Tuoksuisi metsä, savu ja olisi nuo kaksi reipasta lähellä mukana.

Oikeastaan minä sain sen sammionikin hetkeksi, Kattilassa. Kävelimme sinne eilen yöpaikaltamme Haukanholmalta merkattua polkua. Siellä olen ystäväni kanssa myös odotellut rauhassa bussia aikana ennen poikia. Nauttinut ajankulun unohtamisesta metsässä, ennen kaupunkiin paluuta. Ja nyt olin omieni kanssa ja meillä oli kävelyn lisäksi kaksi telttayötä takana. Annettiin kolmenkin bussin mennä ja venytettiin oloa. Uitiin, syötiin, istuttiin. Siirrettiin hyppyä arkeen, vasta miltei kahdeksalta illalla istuttiin metrossa.

Me tarvitsimme pitkän sunnuntain siksikin, että lauantai-sunnuntaivälinen yö ei sujunut ihan niin kuin olisin suonut ja toivonut. Kymmenisen teiniä oli myös saanut päähänsä viettää yön kansallispuistossa, mutta toisin kuin me, musaa huudattaen ja kaljaa juoden. Grr. Lauantai-iltana siis lähti muutama hermostunut puhelu miehelle ja poikien kanssa pidimme pitkän tuumaustauon, mitä tekisimme. Emme kuitenkaan enää ehtineet viimeiseen kaupunkiin lähtevään bussiin, emmekä uskaltaneet lähteä siirtymään toiselle telttapaikalle, sillä oli myöhä, ja kävi mielessä, mitäs jos sielläkin on sitten bileet käynnissä. Poliisillekin soitin, ja siellä oltiin ymmärtäväisiä, mutta eivät kuulemma oikein mitään voi tehdä, jollei meno ja häiriö ylly holtittomaksi. Ja ymmärrränhän minä, että poliisilla oli varmasti kyseisenä yönä muuallakin kovasti vastaavaa työtä.

Mutta onneksi metsä oli syytön siihen kaikkeen ja ihana. Telttapaikallamme yöpyi myös kolme(!) muuta lapsiperhettä, joten tunsin sitten lopulta olevani ihan turvassa ja vahvoilla. Maisema pysyi kauniina ja nuotiolla oli hyvä olla mukavien ihmisten kanssa pullaa paistamassa. Kuopuksen luottavaisuus oli uskomatonta. Kun hän väsähti, hän tahtoi telttaan makuupussiinsa nukkumaan, ja sanoi, ettei häntä haittaisi, vaikka esikoisen kanssa jäisimme vielä nuotiolle istumaan. (Hän oli jo ensimmäisenä iltana varmistanut minulta, ettei mörköjä ja staawoos-ukkoja ole oikeasti olemassa.) Niin minä saatoin teltalle kultani. Pusutin, pakkasin lämpimään, kieritin retkivaloon virtaa ja jätin lampun himmeälle kattoon roikkumaan. Kysyin, ihanko varmasti häntä ei pelota. Ja että ollaan ihan vieressä ja kohta tulossa. Hän vastasi jo puoli unesta, että on hyvä. Pimeässä metsässä.

Esikoinenkin simahti melko pian syliini nuotiolla. Kumpanakaan iltana emme ehtineet pelata muistipeliä makuualustalla ennen unta, niin kuin kotona kuului suunnitelma. Mutta pelasimme molempina aamuina. Telttakangas oli kostea ja pojat piirtelivät siihen kuvioita. Palelin yöt, mutta pojat saivat hyvin nukuttua. Aamulla unohdin itsekin kehnot uneni ja olin täynnä iloa meidän seikkailusta. Kakkosaamuna teinitkin olivat vaienneet jossakin vaiheessa. Nukkuivat pissapapereidensa keskellä ja lapset paheksuivat ääneen roskaamista ja liikaa alkoholinottoa enkä vaientanut yhtään, vaan toivoin, että edes joku havahtui unestaan ja oli kuulolla.

Viikonlopun yleisin huuhdahdus oli SIENI! Tunnistamme yhä liian vähän, mutta lauantaina saimme sen verran apua yhdeltä katoksella retkeilleeltä perheenisältä, että saatoimme höystää ruokiamme kantarellien lisäksi haperoilla ja mustatorvilla. Se oli ihan huippua! (Tiskikuvan sienistä emme syöneet kuin keltalakkista, valkovartista ja toki mustatorvea. Muut oli vain osa poikien kokoelmasta, toistaiseksi tunnistamattomia.) Varsinkin kuopus piti sieniä suurena herrkuna ja tonki niitä nuudeliensa ja pastansa seasta.

Muutenkin retkiruoka suoraan kattilasta syötynä tekee minulle niin hyvää. Juuri sellaisia kattauksia tarvitsen aika ajoin. Ja pulahdukset lammissa, retkipyyhkeinä poikien vanhoja harsovaippoja. Ne taipuvat moneen, kulkevat pienessä tilassa ja ovat imukykyisiä. Sitä täytyy miettiä, mitä todella tarvitsee, kun on yksi aikuinen rinkaa kantamassa. Mutta onneksi esikoinenkin haluaa ja jaksaa jo kantaa jotakin. Ja kuopuksellekin laitettiin joka etapille jotakin tärkeää kannettavaksi. He olivat niin reippaita, että itkettää, omat sankarini.

Ajatella, että seutulipun päässä on pieni lappini. Mahdollistaa minulle irtiotot arjesta kaupungissa, ja vielä lasten kanssa. Saan syyn pakata rinkan ja kulkea pitkin polkuja, nukkumaan teltassa. Kiersimme lauantaina yhden luontopolun ja sunnuntaina neljän kilometrin pätkän yhdysreittiä. Silti meillä on vielä monta telttapaikkaa ja puistonkolkkaa tutkimatta. Minä haaveilen jo yöstä Iso-holmalla, mutta pojat ovat ottaneet Haukanholman omakseen. Sekin tuntuu tärkeältä, että heillä on jokin oma tuttu paikkansa, jonne haluavat seuraavillakin kerroilla.

Eilen istuimme mäen harjalla jäkälillä ja sammaleilla ja söimme esikoisen kanssa mustikoita pois hallojen alta. Suklaakin maistui maailman suurimmalta herkulta ja olimme kaikki tyytyväisiä, ettemme lähteneet teinejä karkuun kotiin vaan jäimme vielä toiseksi yöksi. Matkamme taittui niin nopeasti, että sanoin pojille, että todennäköisesti tulemme liian pian perille. Niinpä heittäydyin selälle ja keksimme, että voisimme huutaa jotakin yhtäaikaa metsälle kiitokseksi. Kotona aina valitellaan naapureiden häiritsemisestä, kyllä metsään jos minne pari huudahdusta mahtuisi. Niinpä ELÄKÖÖN kaikui Nuuksiossa. Ihan vain, koska oli niin hyvä olla.

Mutta nyt on maanantai ja miehellä alkoi työt ja esikoisella huomenna eskari. Arki. Enkö voi tänä aamuna kömpiä unenpöpperössä uuteen aamuun teltan vetoketjua surauttaen. Keittää puurovettä nuotionyllä ja tiskata hiekalla lampivedessä. Kuunella, kuinka pojat suhaavat kiviä ylös ja alas ja leikkivät "leirikavereidensa" kanssa. Hakea lisää juomavettä kilometrin päästä opastuvalta ja katsoa poikien kanssa kartalta, mihin haluaisimmekaan seuraavaksi tai joskus kulkea.

Kotona on hirmuisen hyvä olla, mutta niin oli myös seikkailulla. Kiitos pojat seurasta. Äiti rakastaa teitä pakahduttavan paljon, teidän kanssa oli taas ihana olla Nuuksiossa.