tiistai 22. maaliskuuta 2011

Valot









Kirjoitan usein nykyisin kävellessäni yksin. Mielessäni. Ajatukseni tulevat kirjoitettuina lauseina. En kuljeta muistikirjoja. Osa lauseista katoaa, osan toivon salaa tallentuvan jonnekin, ja tulevan esiin joskus uudestaankin.

En tahdo syksyllä töihin. Haluan jäädä kotiin nuorimmaisen kanssa. Tehdä rauhassa niitä asioita, joita tehtiin, kun esikoinen oli neljän hujakoilla. Haluan, että nuorimmaisellanikin on sama kasvurauha. Esikoisella alkaa eskari. Voitaisiin viedä ja hakea ja päiviin mahtuisi siltikin myös paljon muuta.

Mutta samanaikaisesti haluan olla yhteiskunnalle hyödyksi. En vätys. En loinen. En toisten siivillä eläjä, hyväksikäyttäjä. Enkä edes tiedä, mitä pojat haluaisivat, jos saisivat valita. Ainakaan eivät osaisi punnita kaikkia puolia asioista. Mitä menettää, jos ei käy ansiotyössä. Mitä siitä ehkä saa. Ja kun kuopuskin on kuitenkin (jo) kolme vuotta, neljä tulee täyteen marraskuussa. Kotivanhemmuus on vielä puolusteltavissa, jos kotona on niitä alle kolmivuotiaita...

Mutta minulle he ovat vielä pieniä. Varsinkin, kun tiedän, ettei ketään ole enää tulossa heidän jälkeensä. Minä haluaisin nauttia nyt tästä hetkestä ja niin kauan kuin se on mahdollista ikinä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä, vaan jostakin ihan muusta. Mutta tämän kai halusin sanoa. Että poikani ovat elämäni suurimpia valoja. Eivät ainoita, mutta tärkeimpien paikalla.

Ja sitten sen, että tänne on tullut taas se kauhea kiukkuinenkin akka. Se joka alkuvuodesta pysyi niin hyvin poissa. Aamulla puin hirveän kiukkuisena nuorimmaiselleni haalaria. Olimme myöhässä taas metrosta ja tarhasta ja pinna oli ajat sitten tainnut katketa. Lamppu syttyi otsani yläpuolella. Varoitusvalo siitä, että ilmassa on ylikuumenemista. TÄTÄ MiNÄ EN ENÄÄ HALUA, yritin sanoa itselleni. Siis raivoa ja rumia sanoja. Se rauhallinen järkevä äitiys tuntui paljon paremmalta!

Mikä silloin oli toisin, tammikuussa? Olimme terveinä, meillä oli selkeä rytmi ja minä kävin kuntosalilla useita kertoja viikossa. Mikään noista kolmesta ei nyt oikein toteudu. Koitan etsiä taas pian palasia kohdillensa.

Tasapainoa etsiessänikin sanon pojille, että he ovat rakkaimpia. Ja nyt haen heidät kotiin luokseni päiväkodista.

Toivotan kaikille hyvää alkanutta viikkoa.

6 kommenttia:

Katja Kaukonen kirjoitti...

Voi, miten tuttuja ajatuksia. Voiko ajatella, että on yhteiskunnalle yhtä lailla hyödyksi, jos kuuntelee omaa sydäntään, kasvattaa kotona omia lapsiaan, voi hyvin ja perhe myös? Minusta voi.

Minä olen aikeissa jättää omat vähätkin palkkahommat huhtikuussa. Kuopuksemme on nyt eskarissa ja aloittaa syksyllä koulun. Miehen tuloilla aiomme elää, kuten tässä olemme enimmäkseen nytkin tehneet. Olemme tottuneet olemaan hyvin, hyvin säästeliäitä. Minä toivottavasti saan kirjoittamalla jotakin ekstraa joskus. Aikaa, kiireettömyyttä ja läsnäoloa kaipaan eniten, sitä tulee kaiken materiaalisenkin edestä, tiedän.

Valoisaa kevättä teille!

Joola kirjoitti...

Katja ihanaa, että kävit kommentoimassa. Minäkin haluaisin ajatella, että kotonakin olisin hyödyksi. Enkä missään nimessä pidä kotonaolijoita yleisestiottaen loisina jne!!! Ihan vain jos joku ennätti sellaista ajatella, jopa potea huonoa omaatuntoa.

Minunkin palkkani on aivan onneton. Lisäksi työtunteja tosi vähän, mutta lasten päiväkotipäivän kannalta hieman huonoon aikaan (en esim. ennätä hakea ennen päiväuniaikaa pois) nekin vähät. Niin että tuttu tunne tuo pääsääntöisesti miehen tuloilla meneminen. Ja miehelläkään ei meillä ole suuret tulot.

Voi valoisaa kevättä teillekin! Pidetään peukkuja toisillemme, että syksy menee hyvin. Se vielä, että minulla on olo, että töihin pääsee aina, jos sitten tuntuukin se kotiin jääminen väärältä ratkaisulta.

Ja onnea kirjoitushommiin!

Katja Kaukonen kirjoitti...

Voi kehveli, pitkä vastaus katosi taivaan tuulin. No, lyhyemmin: kasvatus- ja opetusalalla olen kokenut, että kotoiluvuosia lasten kanssa on katsottu myönteisinä. Ne voi kääntää myös sellaisiksi heille, jotka mahdollisesti väheksyisivät. Kertovat ne jonkin sortin pitkäjänteisyydestä, arvomaailmasta ja uskalluksestakin. Minulla lapset olivat kaikki reilusti yli 3-v. kun aloin hakea töihin. Missään ei ihmetelty yli kymmenen vuoden taukoa työelämästä, olen päässyt niihin hommiin, joihin olen halunnut.

Töitä löytyy aina, minä ajattelen niin. Luin jokin aika sitten reilu 60-v. naisesta, joka päihitti itseään paljon nuoremmat hakijat, koska hänellä oli tuoreimmat opinnot. :)

Kiitos onnen toivotuksista ja luottamusta sinne. Kaikki järjestyy aina, syksykin!

Anonyymi kirjoitti...

Hei ihana ystavani,
Niin myos toivon etta saat asiat jarjestettya parhaiksi pain, ja samaa mietin omalla kohdallani etta miten kaiken jarjestaisi. Tosin olen viela aika rauhallisin mielin luottaen etta kaikki vaan jarjestyy jotenkin.
Kaipaan sinne herkku-poydan aareen, naita ja muita pohdintoja jakamaan. Pian tullaankin, nimittain hetkeksi paasiaisen tienoilla 14-24.4.
Kaikkea ihanaa ja hyvaa teidankin viikkoon!
Riitta

Ylva kirjoitti...

Minusta kotiin jääminen ei voi olla väärin, jos lapsella on siellä hyvä olla ja hän saa kuitenkin myös kaverisuhteita esim. kerhoissa. Siis yli kolmivuotias.

Itse lähden töihin, kun nuorimmainen on reilun kolmen ja isoimmat lähtevät kouluun. Ihan karsea aika lähteä sinne töihin, kun kotona tarvittaisiin. Meillä on kuitenkin haave, että mies (joka kyllä tienaa enempi kuin minä) jäisi joiksikin kuukausiksi kotiin ja siten koululaisten alkutaival olisi pehmeämpi.

Jos se kotiinjääminen ei onnistu, olen tosi pettynyt, sillä siitä olisi hyötyä myös työmyyrälle isälle. Pysäyttää hetkeksi.

Sinulla on täällä paljon tärkeätä asiaa, jota on mieluista lukea.

Heidi kirjoitti...

Samanlaisia haaveita ja ajatuksia. Olen ollut kotona nyt 2,5veen nuorimmaisen kotihoidontuella, sen turvin että minulla hoitotyttö! Ryhdyin siis tilapäisesti perhepäivähoitajaksi. (ei ole tulevaisuudensuunnitelmissa kuitenkaan,...)
Esikoinen alkaa koulun syksyllä, nuorimmainen täyttää kolme loppuvuodesta. Silloin kutsuu työt, mutta kuulin loistavasta tilaisuudesta tehdä osittaista hoitovapaata! Ja aion tilaisuuteni tullen tämän mahdollisuuden käyttää. KOitan jatkaa 6tuntisella työpäivällä niin pitkään kuin vain voin. :)
Olla vain sen määrän töissä kuin "laki" määrää...ja niin että pärjäämme. Tulot ei ole kummallakaan tienaavalla meidän perheessä huikeat, mutta eipä ole menotkaan :)
Kyllä nämä asiat mietittyy ja hyvä niin.

Tykkään lukea näitä pohdiskelujasi tosi paljon!