maanantai 14. maaliskuuta 2011

Seisoksissa



Katson ruudulta mustaa aaltoa ja se on viedä minutkin mennessään. Tunnen, kuinka käsivarsistani katoaa voima ja niitä tekee mieli vain riiputtaa. Mietin, miksi sitten katson, kun se on kerran näin kauheaa. Mitä se auttaa, onko se jotain uteliaisuutta vaan. Koti on aivan liian hiljainen ja alitajuntaan saakka jää kaikumaan toisiaan vasten aallokossa kolisevien autojen, talojen ja minkä kaiken lie kolke. Kovin moni on kuvannut. Ja melko hiljaisena. Näky on niin hyytävä, ettei ihme, että kirkunatkin on kadonneet kurkusta.

Olen kaihtanut mustia vaatteita jo pitkään, mutta nyt sellaisten pitäminen tuntuu hyvältä. Ne kantavat surua ja osanottoa puolestani ja kanssani. Kynttilöiden liekillä on tärkeä viesti: minä ajattelen sinua ja toivon hyvää, parempaa, rauhaa. Yksi selviytynyt nainen kertoo, ettei tiedä, onko hyvä vai huono, että on yhä elossa. Voin kuvitella hämmennyksen määrää. Kaikki on hävinnyt eikä huomisesta tiedä tai osaa ajatella mitään. Hävitys on niin suuri, että on mahdoton nähdä minkään palaavan uomiinsa, missään, koko maassa. Ja vielä ydinvoimalatkin käyvät vuotamaan...

Halauaisin tehdä jotakin konkreettista auttaakseni. Esikoinen kysyy, voiaanko me lähettää niille vaatteita, ne saattaisivat tarvita, kun kaikki on huuhtoutunut pois. Voi kulta, niinpä. Kerron Japanista ja siitä, että siellä varmasti on jo ryhdytty auttamaan niitä, joilta kaikki meni. Ne, joille jotain jäi. Sitä en kerro, että ihmeen hitaasti apu aina tulee tarvitseville. Että ihan hirvittävän moni palelee, pelkää, odottaa, kituu, kärsii, on nälässä. Sillä poikani on vielä pieni ja ehkä kuullut tästäkin tragediasta jo liikaa.

Mutta miksi siis katson, luen, kirjoitan. Ehkä siksi, jotta muistan. Minua heilauttaa pienemmätkin murheet ja monesti ne yksilön tasolla voivat olla yhtä murheellisia kuin tsunamin tuhot maailmalla. Mutta jos ei edes tällainen seisauta. Saa haukkomaan henkeä, vaikkei olekaan itse kuohussa, vaan seuraa kilometrien päässä turvassa sivusta. Jos ei edes tämä saa miettimään, mikä onkaan tärkeää, niin mikähän sitten?

Minun elämässäni on niin moni asia hyvin. Minä rakastan miestäni, poikiani, perhettäni, kotiani, läheisiäni, luontoani - joista viimeinen ei kyllä ole lainkaan omani, ja saattaa halutessaan viedä vaikka kaiken edellä luettelemistani... Siksi rakastan nyt. Kiitän nyt. Iloitsen nyt. En kaipaa mitään lisää koko ajan vaan näin on hyvä nyt.

Sillä pahaa on ja tulee aina olemaan. Kaunista voi joutua kaivelemaan, mutta etsiminen kannattaa. Onnen kokeminen kantaa.

Voimia ja valoa tähän uuteen viikkoon. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

PS: Esimerkiksi nämä kuvat vetävät vaisuksi

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä ajattelen ihan juuri niinkuin sinä sen osasit taas pukea sanoiksi.

Halaus Joola.

Mirka kirjoitti...

En muista mitä kautta vastikään löysin blogisi, mutta joka tapauksessa ihastuin tapaasi osata muotoilla syvimmät ajatukset sanoiksi.

Tämä kirjoituksesi on jälleen hyvä osoitus kyvystäsi. Ajattelen samoin.

Kaikki lämpimät ajatukseni lähetän tuhoalueelle. SPR:n kautta voi taas lahjoittaa rahaakin, kuten aiempien katastrofien yhteydessä. Uskon, että Japani tarvitsee sitä yhtä kipeästi kuin muutkin luonnonkatastrofeja kohdanneet alueet, vaikka kuuluukin normaalisti hyvin toimeentulevien joukkoon. Hädässä tilanne muuttuu.

Köa kirjoitti...

Emmääkään voi katsoa uutisia. En edes avannut tuota linkkiä, jonka olit tuohon laittanut.

Mietin, että lähtisinkö johonkin apujoukkoihin. Mutta ei riitä rahkeet, en ole sairaanhoitohenkilö enkä jaksaisi katsella toisten tuskaa.

Taidan laittaa rahaa vaikka SPR:lle. Vaikka vain pienen määrän, kun ei minulla isoja määriä ole, nyt juuri ainakaan.

Joola kirjoitti...

Lesken ropo, muistetaanhan. Miljonäärin on helppo lahjoittaa tuhansia. Meille muille muutaman euronkin suuntaaminen katastrofiapuun voi mietityttää. Tuskin kaduttaa.

Kiitän Minja, Köa ja Mirka kommenteista.

Heidi kirjoitti...

Kirjoitat kyllä niin asia ytimeen, ja taas kolahti.
Ajattelen hyvin samanlailla.
Etenkin näitä "nyt"-asioita. Olen hyvin onnellinen, tietoisesti, niistä asioista, ihmisistä joita minulla on. On turha kurkotella kokoajan jotain enemmän kun on saanut jo niin paljon.

Japani mietityttää ja moni muukin asia. Ahdistusta lisää välillä se miten monia ei asiat hetkauta. Kun ei vaan kosketa. :/