lauantai 15. tammikuuta 2011

Vapaapäivänä...




Hiihtämässä.

Perjantaina tajuan, että jos meinaamme jaksaa hiihtämään ja luistelemaan, talvilajit on otettava viikonloppujen ohjelmistoon. Onneksi tänään paistoi aurinko. Hiihtoretkestä kaakaoineen ja voileipineen jää mukava muisto. Tunnen itseni sankariksi, kun sain aikaiseksi. Vaikka ihan peruskauraa kai pitäisi olla, tarjota lapsille vaikka joka päivä hiihtoretki. Muttei nyt ole.

Metsässä oli kaunista ja rauhallista. Poikien perässä oli ihana suksia ja huhuilla, että olettepa urheita ja taitavia. Teidän kanssa on ihana olla!

Joka sana oli totta.

6 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Hiihtoretkiä ja muita seikkailuja on ihana toteuttaa, jos jaksaa/ehtii. Jos ne olisivat jokapäiväistä peruskauraa, niin ehkei niistä enää saisi yhtä paljon irti?
Tykkään blogistasi ja sulle on terveiset omassani, käy kurkkaamassa :)

Joola kirjoitti...

Kiitos Tuula palkinnosta, kävin toki heti kurkkaamassa!
Totta, hiihtoretkiä voi tehdä harvemminkin, mutta välillä mietin, että hiihtämään poikien pitäisi päästä useammin. Ja luistelemaan ja pulkkailemaan ja kiekkoilemaan ja ja ja... Mutta täytyy olla armollinen. Ja huom, arkena he eivät päiväkodin jälkeen itsekään tahdo/jaksa välttämättä mihinkään muualle kuin KOTIIN!

minja kirjoitti...

Minulla on hiihtämisestä traumat kouluajoilta, mutta nyt kun saan mummin vanhat hiihtokamppeet aion niitä kyllä myös käyttää. Vaikka vaan esikoista miellyttääkseni, eikä se ole vaan.
Terkkuja sinne ja hyviä vointeja <3

Joola kirjoitti...

Tänään käytiin sitten luistelemassa... Mietin siellä jäällä, että miten hitsin montaa lajia suomalaisten lasten oletetaan osaavan jo alaluokilla... Pitäisi osata hiihtää, uida, luistella, pelata erilaisia pallo/mailapelejä... HUH. Että jos vaikka vähän vähempikin riittäisi...

Minulla on sukset lainassa kaverilta. Aiempina talvina oli anopin vanhat, mutta monot oli niin vanhat, että side murtui irti. Kaksista samanlaisista monoista.

Meillä oli karmea liikunnanopettaja ala-astella. Sieltä ei varmaan kukaan selvinnyt traumoitta. Mutta hiihtää osasin ja niin kovaa hiihdinkin kuin ikinä suksista pääsin, jottei vaan tarvitsisi kohdata sitä opettajaa ladulla. Muistan, kuinka heitimme lunta pipon alle, kun oli niin sairaan kuuma ja poikki, mutta kovaa piti päästä, kirjaimellisesti opea karkuun. HUH sekin. Ei sellaista...

Hyviä vointeja sinnekin. Näin teidän perheestä tänään päivätorkuilla unta.

Köa kirjoitti...

Joo, taraumoja on liikunnanopesta ja etenkin hiihdosta. Veren maku suussa mentiin. Pahinta on ehkä se, että kannan näitä huonoja kokemuksiani mukana vielä tänäänkin, enkä osaa nauttia liikunnasta.

Anonyymi kirjoitti...

Ihanat kuvat ja ihana tunnelma. Me tehtiin mun lapsuudenkotona hiihtoretkiä eväsreput selässä ja ne jutut ovat jääneet mieleen. :) Samoin kuin pyöräretket ja luistelukerrat.

Se yhdessä tekeminen on niin tärkeä eväs koko elämää varten.

Kiitos tämän jakamisesta!

Ylva