sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kuulumisia





Jos he leikkisivät koiria nyt hetken, ja minä voisin kirjoittaa. On ikävä tätä kanavaa. Ihan perusarkeen mahtuu paljon sanottavaa.

Nöyryyskouluista. Koti on täynnä rikkoontuneita kodinkoneita. Pesukone ja hella niistä suurimpina. Kun uimakouluun on ilmoittautunut 3/30 ja alle kympin on nykyinen tuntipalkka. Lasinen täysinäinen oliiviöljypullo putoaa (rikkinäisen) hellan kulmalle ja valuu siitä tietenkin ties minne. Ja kuopus ei ehdi saunavuorolla vessaan saakka vaan kakkaa putoaa matkalle, myös muoviritilämatolle. Paistetut pinaattiletut alkavat savuamaan, kun lettupannun viereinenkin levy on kääntynyt kutoselle. Räks, sanoo kaunis japanilainen lautanen. En pääse ylpistymään täällä, en.

Mutta minä olen ollut yli kaksi viikkoa räjähtämättä pojille. Edes edellämainittujen asioiden pyörteissä ei ole lipsahtanut mitään ärräpäitä. Tai kiukkuiset kädet eivät ole ohjanneet sankareita miettimispenkille tai omaan huoneeseen jäähylle. Poikkipuolisia sanoja olen sanonut kyllä, mutta hallitusti. Se on hieno tunne, kun kykenee olemaan vahva mutta järkevä ja ymmärtäväinenkin tietenkin. Olen ihan käsittämättömän tyytyväinen. Pojat niin ansaitsevat äidin, joka ei rähjää turhasta. Sillä he ovat ihania. Ja pohjimmiltaan kovin kultaisia. Ja vielä niin pieniä, lapsia.

En ole edelleenkään sitä mieltä, ettenkö saisi suuttua. Mutta kaikki äidit tietänevät hetket, jolloin suusta tulee ihan överillä äänenpainolla kiukkua. Vähempikin riittää, sen olet nyt vihdoin voinut todeta ja tuntea.

Kuinka? En tiedä, tähdet vissiin ovat olleet suopeassa asennossa. Tein kyllä itselleni "kalenterin", mutta olen minä jonkinlaisia sellaisia tehnyt ennenkin. Jos selvitin jonkin kiperän tianteen hallitusti, annoin itselleni pikkutaskuun HYVÄ- paperin. Ja kun niitä oli joka taskussa, 17, ostin palkkioksi onnistumisestani lehden. Ja sitten asetin seuraavan maalin.

Mitä muuta kuuluu. Esikoisella yksi alahammas heiluu. Meille kerrotaan silläkin tavalla, että pikkulapsiaika on todella katoavaista. Ei kannata höntyillä ja haluta heti kaikkea, pian he ovat jo isoja, ja sitten on taas ihan uusien juttujen aika. Töissä nuuhkin vauvojen lumoavaa tuoksua. Ja pidän suurena etuoikeutena jo sitä, että saan olla hetken siinä heidän luona. Vaikkeivät he ole minun omia. Kaikkien valojen ei tarvitse olla. Muistan, kuinka poikani olivat sellaisia ja olen kiitollinen siitä kaikesta. Hiukan isommatkin ovat yhtä arvokkaita.

Entä tuo Kulta. Tiedän, ettei meillä kummallakaan ollut alttarilla mitään käsitystä, mitä kaikkea meillä onkaan edessä yhdessä. Eikä ole vieläkään, mihin meitä seuraavaksi viedäänkään... Mutta niin kuin silloin, tahdon. Rakastan.

"Koirat" haluavat myös koneelle. Tai sitten minut heidän luokse. Iltapalaa ja makoilua sohvalla. Viimeiset voimaannuttavat kotihetket ennen uutta viikkoa. Tammikuun viimeistä. Toivon teille ja meille hyvää sellaista, tällä erää tällaisia terveisiä!

PS: Tuula, joka lahjoitti minulle "Beatiful Blogger" -tunnustuksen, tuo kuva päällystetyistä tulitikkuaskeista on sinulle. Minusta olin niin hauskaa lukea blogistasi, että sinulla on tapana ajautua moisiin puuhiin, kun ehkä pitäisi siivota tai tehdä vaikkapa muuttoraivausta. JUURI SELLAINEN MINÄ OLEN. Tulitikkuaskien päällystys on oikein ihanaa hupia, ollut jo vuosia:)

10 kommenttia:

Inka kirjoitti...

Mukava kuulla teistä. Hauskannäköinen parkkipaikka ensimmäisessä kuvassa!

Köa kirjoitti...

Katsoin ekaks, että palapelaaja syö pelipalaa, mutta olikin leipä.

"Leipä pistää vibaa punttiin, siispä leipää pukin konttiin, ojee nax", sanoi sarjakuvailija Jukka Tilsa.

Jonna kirjoitti...

Voi miten hienot tulitikkurasiat! Minäkin aion tehdä tuollaisia. Kumpahan muistan ensin ostaa lisää tulitikkuja kaupasta ja kunhan saan muuton alta pois.

sade kirjoitti...

Upea juttu toi itsensä palintseminen ja siinä onnistuminen. mulla on tiedätkös sama juttu menossa. Koitan olla rähjäämättä turhasta ja muutenkin. asiat voi hoitaa fiksumminkin. välillä tulee lipsahduksia mutta parempaan suuntaan mennään <3

Heidi kirjoitti...

Kiitos tästä(kin) postauksesta! Kirjoitat ihanan arkisesta, silti niin syvälle menee nämä tekstit.
Tuo oli pitkästä aikaa parhaiten sanottu; kaikkien valojen ei tarvitse olla omia (tai sinnepäin se meni). Noin juuri!
Ja kauniin tekstin lisäksi, etenkin tuo toinen kuva pysäytti!

On siis todella kiva, kun ehdit ja jaksat vielä blogia päivitellä! :)

Ylva kirjoitti...

Mahtavia rakennelmia! Palailen lukemaan kuulumisianne kohta, mutta ensin heitän sulle tunnutuksen. Ota koppi! ;D

Ylva kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu, ja niin totta. Minäkin yritän olla pauhaamatta, mutta viimeksi tänä aamuna juoksin pihalle vain varpaat talvikengissä, toppahousun vetskari levällään ja takki olkapäillä huutaen lapsille, että OLKAA HEITTELEMÄTTÄ SITÄ LUNTA IKKUNAAN!!!!

Ja miksi????

Tunsin oloni hölmöksi heti alkuunsa, mutta piti vaan mennä huutamaan...

Huokaus. Otan susta mallia!

(Juoksin pihalle kyllä senkin takia, että halusin lapset pois talon päädystä, etteivät ole juuri siellä, mistä voi saada kattolumet niskaansa. Mutta silti.)

Rutistus!

Heidi kirjoitti...

Sinulle on tunnustus blogissani, oleppas hyvä =)

Ilse kirjoitti...

Hei,

ja arvaa mitä.

Minun luonani kävi tuntematon kommentoija, joka sanoi, että sinä olet sielunsiskoni.

Ja sitten tulin tänne ja sinäkin olet tulitikkurasioiden päällystäjä. :) Ja näyttää, että meillä on muutakin yhteistä...

Että hei vaan. Hauska tutustua. Tulen toistekin.

Joola kirjoitti...

Hei ihanat, kiitos kommenteistanne.
Vielä kun ennättäisin niihin vastailla... Vastailen kyllä, täällä itsekseni, koittakaa kuulla.