tiistai 23. marraskuuta 2010

Seuraavalla metrolla

Saatan tykätä tästä uudesta elämästä, mutta en vielä tiedä. Kaikki taitteet ei aina ehkä ole tuntuneet, mutta tämä tuntuu siltä. Että paluuta entiseen ei ole, että nyt taas muuttuu. Enkä ole vahva, kun katoaa totuttu turvallinen vanha. Muutoksissa itken paljon ja menetän voimia.

Ikkunan takana on lunta ja se on kaunista. Tiskiallas on täynnä astioita ja pojat on tarhassa. Mies töissä, josta ei niin pidä. Painoin kankaalle sieniä, tomaatteja, porkkanoita, myyjäiset on joulukuussa. Kuuntelen suomenkielisiä kappaleita ja peilaan sanoja siihen, mitä olen elänyt, mitä elän, mitä en ehkä koskaan, toivottavasti.

Kohta tapaamaan valmentajaa, joka neuvoo kuinka heilutan rautakuulaa, joka haisee hassulta. Tuntuu turhalta, turhimmalta tässä kaikessa uudessa. Pitääkö sellainen taito hallita.

Työni on kivempaa, kuin pelkäsin. Pienet lapset on niin suuria. Katsovat silmillään suoraan pitkälle ja kertovat juttujaan. Toiset vasta ynisten, alahuuli nykien. Joku on iloinen, tottunut siihen kummaan huoneeseen, johon tullaan siksi aikaa kun vanhemmat menee jumppaamaan. Palapelin kokoaminen ja pienillä kuvioilla leikkiminen on päiväni yksi tähtihetki. On niin hauskaa puhaltaa apinan kakkukynttilät ja iloita, että minä tajuan juuri yhtä hyvin kuin se pienikin, että totta voi olla leikkikin. Äidit ja isit ei tiedä, mitä menettävät, sillä välin, kun saavat oman hetkensä. Vaikka koitan kertoa, edes jotain jokaisesta. Välillä katson ja mietin, miksen elänyt tällaista, kun omani olivat pikkuisia. Sitten syleilen muistojani ja rakastan sitä, että olin niin paljon omieni kanssa. Sillä se aika meni taivas sentään niin hujauksessa! Eikä mikään ollut tai ole omempaa, kuin hetket murujeni kanssa.

Itkettää ja se tuntuu kerrankin hyvältä. Ainakaan ei jätä kylmäksi tämä elämä. Kun puhelin soi illalla ja joku sumpli itselleen parempaa työvuoroa, pienempi juoksi kitisemään ja raivoamaan veljelle menettämästään pallosta. Ja minä olin niin onnellinen, että olen äiti, olkoonkin sitten parkuville lapsille. Vapaudessa ja aluissa on omat puolensa, mutta kaikella on aikansa.

Aamulla on pimeä ja kylmä, mutta koitan sanoa, että lunta on satanut paljon ja voidaan mennä stigalla. He vetävät peittoa korvillensta ja minun tekee mieli antautua. Käpertyä viereen ja menkööt muut menojansa. Nauttikaa kotiäidit mahdollisuudesta lojua yökkärillä sisällä vaikka iltaan saakka, ajattelen. Niin mekin tehtiin, kun meillä oli sellaista. Postinjakajat näkee kaikenlaista, kun äidit hyppää ovelle miltei toinen rinta paljaana. Mutta nyt meillä on päiväkoti ja työt ja se on jo paljon, että ajattelen, että mennään vasta seuraavalla metrolla.

Blogi on ollut tärkeä, mutta nyt tuntuu, että se ottaa enemmän kuin antaa. En ehdi kaikkea. Kiitos kaikille, jotka yhä käyvät lukemassa tai ajattelevat mitä meille mahtaa kuulua. Elossa, todella, mutta aikansa ottaa, ennen kuin taas on tasaista. Jos sellaista tulee tavoitella.

Aina ajattelen, että olen tosi tavallinen. Mutta nyt on käynyt mielessä, että mikähän se on se sellainen. Näinkö se olisi elänyt ja päättänyt se keskiverto ihminen.

Maisema on luminen. Lähetän sinulle voimia ja lämpöisen kauniin ajatuksen.
Ja kullalle töihin sen suukon ja halauksen ja pojille huudan, että päivissäni on parasta, se hetki, kun saan hakea heidät päiväkodilta. ÄITI RAKASTAA TEITÄ KOLMEA ENITEN MAAILMASSA! AINA.

3 kommenttia:

Pieni Lintu kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu! On todella hienoa, että ehdit kauan olla omien pientesi kanssa - voi miten se aika meneekään nopeasti. Itsellä alkaa se työ ensi viikolla..onneksi vain kaksi päivää viikossa, niin että pärjätään nippa nappa kun kuopus täyttää sen 3v.

Hyvää jatkoa sulle!! ♥

Marjuli kirjoitti...

Jotenkin liikuttavaa tekstiä. Voimia muutokseen :)

heidi kirjoitti...

voi itku, nyt kyyneleet valuu. Olen vastikään löytänyt blogiisi, olen siis vain lukenut muutoksen jo tapahduttua.
Kirjoitat kauniisti kotiäitiydestä, tahtoisin olla näin ikuisesti.
Kotona.
minulla vuoden päästä edessä sama kuin sinulla nyt.
Voimia sinne rakkaiden kanssa!