Rekiretki

Pakkasia on pidellyt. Ja näkökulmia rattailuun olen aiemminkin esitellyt. Nyt viimeisimpänä minulle on tulleet mieleen rekiretket. Se, kun äidit ja isät ovat pakanneet lapsensa vällyjen alle ja sitten heppa on kärrytellyt halki ohitse vilistävien maisemien.

Minä olen se heppa lapsilleni. Ja rattailen vaihtelevien maisemien halki. Ja se tuntuu varmaankin mukavalta istua kyydissä. Varsinkin, jos se työntäjä on tyynenä. Eikä koko ajan kanna huolta siitä, että lasten täytyisi kävellä tai edetä jollakin muulla välineellä. Voivat ottaa torkut, jos unettaa. Nousta jaloittelemaan, jos puuduttaa. Jutellaan ja katsellaan vastaantulevaa. Kulkee vaan.

Vähän minua yhä toki välillä mietityttää, että kun on terveet jalat ja istua nyt sillä tavalla. Mutta olemme me kiitollisia. Ja kirmaamme välillä riemulla.

Torstaina kävimme grillaamassa. En lakkaa ihastelemasta luontoa. Väriterapia hehkuu kaikkialla. Tuuli kovasti ja ilman paikallislehteä ja lähes laatikollista tulitikkuja olisivat jääneet nakot pakastelaatikkoonsa. Mutta vanhana partiolaisena hoidin homman ja pääsimme nuotion lämpöön. Ja olihan minulla apulaisia.

Aarteita tällaiset pojat ja päivät, todella.

Picasson syntymäpäivät

Olen tänä syksynä oppinut Picassosta enemmän, kuin koskaan aiemmin. Kiitos Ateneumissa meneillään olevan suurnäyttelyn ja sen levittäytymisen kaupungille. Annantalossa olemme vierailleet kolmasti ja tänään kuopuksen kanssa osallistuimme Picasson syntymäpäiväjuhlille.

Poika nukkui rattaissa päiväunia, kun saavuimme humuun. Posetiivari soitti, sirkustunnelmaa. Kuuntelin aluksi tunninmittaisen luennon, joka oli suunnattu yli nelivuotiaille vanhempineen. Välillä seuralaisenikin raotti silmiä, mutta jatkoi loppumetreille saakka nokosia. Ehti kenties nähdä, etsiä, kitaroita, koiria, hevosia ja ihmishahmoja. Oi odottakaas muruni, kun pääsemme yhdessä Ateneumiin, niin kerron kaikki mitä opin.

Alakerrassa oli maalauspaja. Opettaja suihkutti paperille vettä ja laittoi märälle pinnalle lusikalliset mustikkasosetta, sahramilla värjättyä perunajauholiisteriä ja kaakaota. Katsoimme hypnoottista taikuutta. Ja lähdimme tutkimaan muutosta. Sivellin oli hyvä, mutta vielä hauskempaa oli telata helikoptereilla.

Meidän piti suunnata huolelliselle käsipesulle, mutta kuopus tahtoi portaisiin ja ajauduimme tanssipajaan. Pientä jännitti suuri joukko ihmisiä ja himmennettävät valot. Mutta luotin haltioitumiseen ja heittäytymiseen. Kirjojen kanssa liikehtiminen sekä erityisesti sanomalehden sivujen kanssa tanssiminen tempaisivatkin onneksi mukaansa.

Kakku oli loppu, kun viimein suuntasimme kahvilaan. Mutta tilalle tarjoiltu keksi maistui herkulta. Hattupajan jätimme suosiolla, sillä niitä väsättiin yllätyksekseni epäekologisen oloisesta materiaalista. Ihan kaikkea ei voi saada.

Jos kaikki hyvin käy, pääsemme Annantalolle takaisin taas huomenna. Taideneuvola on auki vielä kahtena maanantaina. Pääsevät tussipiirustelun jälkeen Lukijattareen kiipeilemään ja pihalle labyrinttiinkin juoksentelemaan.

Eläköön taide.

Yksi lokakuinen viikonloppu

Kyllä oli kertakaikkisen ennalta-arvaamatonta taas viimeiset kolme vuorokautta. Perjantai aamuna avasimme verhot ja olohuoneen ikkunaan oli heitetty kananmuna. Tuntui yllättävän pahalta. Ja myöhemmin saimme huomata, että työläs putsattava.

Itkin monta kertaa, en aina surusta.
Kävin tauon jälkeen kuntosalilla, ja kaipasin siellä jotain ihan muuta kuntoilua.
Paistoin lettuja, kun jauhot oli jo kulhossa, huomatessani, että hiiva onkin lopussa.
Välillä pakeni veri käsistä ja jaloista, enkä jaksanut hetkeen kuin maata patjalla.
Katsoin Ruokala Lokkia.
Tanssin erilaisia musiikkeja koko perheen voimalla olohuoneessa.
Harrastin kulttuuria kuopuksen kanssa esikoisen urheillessa miehen kanssa.
Surin ja iloitsin, pelkäsin ja toivoin.
Välillä liikuin kuin hidastetussa filmissä, hengitin pienesti ja olin varuillani.

Miehen kanssa juteltiin paljon. Ja. Tuntui jälleen erityisen ihanalta saada olla hänen vaimonsa. Tutulta, turvalliselta ja rakkaalta.

Pojat olivat oppikirjan mukaan aivan liikaa sisällä. Muttei se näyttänyt häiritsevän muita, kuin äitiä.
Piirsivät, leikkivät, tanssivat, katsoivat pikkuisen telkkaria, riehuivat, nukkuivat nokosia. Teimme kutsukortteja.

Söimme luomuhedelmiä ja -vihanneksia, joita torstaisin haetaan varmasti jatkossakin ennakkoon tilattuina laatikollinen Ekolosta.

Siivottiin vain pikkuisen, sen verran että järjestys ei taas kokonaan katoa, muttei missään nimessä niin, että huhkiminen olisi pääosassa vapaa-ajalla. Voisi sitä kuuratenkin viettää viikonloppunsa.

Rakastan perhettäni. Myös sitä, jossa kasvoin isoksi. Siksi juuri vapisinkin välillä. Sillä ne ihmiset ovat myös rakkaimpia ja tärkeimpiä ja toivoisin ikuisia siteitä.

Hyvää alkavaa viikkoa. Tuuli heiluttaa oksia.

Olo leppoisa

Useana päivänä kirjoitin kalenteriin "meillä on vieläkin siistiä". Siihen, mihin mahtuu vain muutama lause kultakin päivältä. Tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä nähdä kotia myös tälläisenä.

Joskus raivaaminenkin on ylivoimaista enkä saa aikaiseksi muuta kuin eri puolilla kotia istuskelua ja korkeintaan ruokaa ja leikeissä mukana oloa. Sitten taas on päiviä, jolloin tavarat palautuvat paikoilleen ja jokin pitkään järjestelyä odottanut ongelmakohtakin laitetaan ojennukseen. Oi ihanaa, että näin, muuten lannistuisin ja nielisin tappioni, että olen parantumaton laiskuri.

Toisaalta, koti on ollut voimani silloinkin, kun se on kaikkein sekaisimmillaan. Ja ehkä juuri siksi, että se sallii senkin, etten aina ole parhaimmillaan. Ihan hätkähdin, kun huokailin esikoiselle, kuinka kivaa on olla välillä siistissä kodissa. Että on minulla kyllä silloinkin kivaa, kun meillä on sotkuista. Kaksi poikaa aurinkoina ja jokainen päivä niin täynnä eloa.

Alkuviikosta oli muutenkin vahvoja iloja ilmassa. Maanantaina kävimme taas Annantalon taideneuvolassa. Tällä kertaa siellä tehtiin nukkeja. Lasten tuli koristella nukke äidiksi tai isäksi ja aikuisten lapsen näköiseksi. Esikoinen valitsi isin, joten minä ja kuopus työstimme yhdessä äitiä. Ilahdun noista nukeista taatusti vielä mummona. Koska ne muistuttavat ajasta, jolloin olin poikien kanssa kotona ja saimme tehdä päivät pääksytysten yhdessä kaikenlaista hauskaa ja lokoista. Koska niissä näkyy poikieni kädenjälki. Koska uskon muistavani, kuinka iloinen olin, että poikani innostuneesti puuhasivat koko puolitoistatuntisen. Ja koska siinä olemme minä ja kulta, meidän yhteisten ihanien poikien äiti ja isi, mutta myös vaimo ja mies.

Keskiviikkoaamuna esikoista kerhoon viedessäni olimme taas myöhässä. (Perhana, parantumaton.) Mutta minulla oli aamu niin hallussa ja askelsin voittajana ja tunsin vahvasti, että se kaikki johtui vain siitä, että olin niin lomalla. Varmasti hitunen työotetta ei kotiäitiyttä pahenna. Mutta tuskin on pahaksi lapsille myöskään se, jos heidän alkuvuotensa ovat kiireettömiä ja vapaita turhan tiukoista aikatauluista.

Toki haluan, ettei esikoiseni menetä tärkeitä keskusteluita kerhonsa aamukokoontumisessa. Enkä tahdo tehdä yhteisestä päivänaloituksesta levotonta yllyttämällä kaikkia vanhempia paukuttelemaan saluunanovia, tuomaan lastaan ihan milloin kullekin mahtaisi sopia. Siksi yritän parantaa tapani. Ja pyydän kauhean monelta anteeksi, en vähiten lapsiltani, ajoittain takkuilevaa ajantajuani. Mutta jos hyvällä tahdollakaan ei aina ehditä ajoissa, myöhästytään sitten edes joskus hyvillä mielin ja selkä suorana.

***
Olen melko varma, että leikistä on lyhyt matka taiteeseen. Lyhyempi, kuin esimerkiksi peleistä tai ohjelmista. Leppoisuuteen taas on helpompi heittäytyä, jos ei päivät ole liian täysiä. Ja tee voi maistua tosi hyvälle, jos sen kaataa kannusta. Ja istuu niin, että näkee jotakin kaunista.

Hyvää viikonloppua!

Sinä ja minä

Perjantai-iltana kysyin mieheltä Massive Attackista. Kun kerran konsertoivat hallissa ja siellä oli moni tuttu kuuntelemassa. Hetkeä myöhemmin muistin taas, kuinka minun tulee menetellä, jos tahdon matkailla aikaan, jolloin olimme juuri tavanneita.

Pojat olivat nukkumassa ja minä katselin sohvalta, kuinka toinen uppoutui omaan alaansa. Meillä on valtavat määrät levyjä. Ei ole tullut vielä vastaan artistia, josta en saisi ääninäytettä omasta kokoelmasta. Jos siis tuotantoa on ilmestynyt ennen 2002 vuotta. Silloin taisimme alkaa seurustella. Sanon taisimme, sillä tällaisia minä en hyvin muista. Vuosilukuja, kuinka kauan on jostakin asiasta. Lasken omaa ikäänikin toisinaan jo tai taas sormilla.

Viikonloppu oli leppoisa. Puhuimme verkkareissa ja verkkareista. Saimme vieraita ja kävimme kylässä. Esikoinen sai yhden haaveensa täytettyä. Kuopus hauskuutti meitä jekkukävelyillä. Suoristin esikoisen housunlahkeita ja hihanryppyjä haalarin alta kärsivällisesti. Yritin ottaa vakavasti tuntemuksensa. Ja hän sanoi minulle palkaksi, että olen maailman paras, pihalla.

Mieskin sanoi rakastavansa. Paistattelen siis auringossa.

Hyvää viikkoa. Pidetään voimiemme mukaan tärkeistä huolta.

Kuun kolmastoista

Kuopus herättää minut tänäänkin. Kurkin taivaan väriä sälekaihtimen raosta. Jos näkyy pientäkin vaalenemista, voidaan hyvinkin nousta. Kyllä se aamu voi alkaa, jopa meillä, seitsemältä. Kohta kellonajan arvuuttelu ei enää onnistu taivaan väriä tulkiten. Sarastus siirtyy niin myöhälle. Täytyy taas harkita oikeaa ajannäyttäjää makuuhuoneeseen. Toisaalta, aika monta vuotta jo selvitty ilman. Kännykkä säteilee ja jos illalla tai yöllä en saakaan unta, pienintäkin tikitystä on kauhea kuunnella.

Noustuamme imetän kuopusta pitkään sohvalla. Hän vilkutta töihin lähtijällekin tänään silmät suljettuina, maidon lumoissa. Ei puhettakaan vilkutusasemista, esikoinenkin on vielä nukkumassa.

Leivomme sämpylöitä. Niistä tulee mielettömän hyviä. Taikinaan tuikkaamme seesamin- ja auringonkukansiemeniä ja punaista kreikantuliaisina saatua pestontapaista. Syömme kaikki kolme monta. Ja päivän kuluessa käymme vielä useita kertoja korilla.

Käy sitten niin, että ulos lähdemme vasta illalla, kun aurinko on jo laskemassa. Joskus sisäpäivät on tarpeen. Vaikka niin tavasin aamullakin jääkaapin oveen leikkaamiani lehtijuttuja. Kuinka kaamosmasennuksen loitolla pitämiseksi ulkoiltava olisi erityisesti auringonnousun ja aamukymmenen välillä. Olkoon huomenna sitten vaikka sellainen päivä, kun esikoinen on ajoissa kuitenkin kerhoon vietävä.

Luemme kirjoja ja leikimme piilosta. Pinoan paljon puhtaita pyykkejä ja kolme uutta koneellista tulee pyöritettyä. Esikoinen tahtoo laminoida värittämiään pupuja ja kone kaivetaan esiin pölykasan alta. Kuopus nukkuu parhaimmat päiväunet aikoihin. Pelaamme esikoisen kanssa kimbleä ja luemme lisää kirjoja. Kuuntelemme koneelta lastenmusiikkia ja hän on innoissaan Herra Huusta. Muistaakseni pelkäsin koko Nummista itse lapsena, en pitänyt lainkaan hauskana, mutta esikoiseni näyttää ymmärtävän, mikä on humoristista ja taidetta.

Luin yöllä kirjastonkirjasta, kuinka paikkamme sisarusjoukossa tai ainoana lapsena vaikuttaa ratkaisevasti elämäämme. Yllättävän mielenkiintoista. Tarkkailin pitkin päivää itseäni suhteessa poikiini ja tulee sitä montaa muutakin miettineeksi.

Perheemme isoveli innostuu laittamaan ruokaa kanssani. Sosekeittoni ei niin lapsiin uppoa, joten paistamme seuraksi munakasta. Isoveli myös kattaa pöydän liikuttavasti. Muovikupit ja banaanit hänelle ja pikkuveljelle lautasten viereen valmiiksi. Sitten jo melkein odotellaan, koska kuopus herää uniltaan. Availlaan oveakin ja pikku hiljaa nuorimmainen on taas tolpillaan.

Miten jännittävää olla piilossa. Iltaa kohden pojat käyvät riehakkaiksi ja kirmailevat kikatellen pitkin kotia. Jospa sittenkin pukisimme haalarit, vaikka ei heitä kuulemma huvita. Miten kylmä nyt onkaan jo ulkona! Mitä taas keksin itselleni ylle, ettei ulkoilusta tule vastenmielistä palelun takia. Toppahousut kohta esiin ja untuvatakin vetoketjun kun saisi korjattua... Kerään pihan kauniita lehtiä sankoon, pojat työntävät nukenrattailla rallia. Heittelemme lehtiä toistemme päälle ja lähdemme vielä käymään kaupassa.

Iltasyömisten lomassa esikoinen keksii, että sohvan päälle pitäisi rakentaa katto. Viritämme tiipiin ja luemme majassa kirjoja. Eivät malta nukkumaan, kun pankkien vartioimisesta kertova asiaohjelma on kuulemma niin kiinnostava. Hampaiden pesusta ei tarvitse taistella. Teemu-kirja iltasatuna, leipuri Hiiva (yhä)unilauluna ja pian me kaikki kolme unessa.

Mies herättää minut vielä. Usein ei onnistu, mutta olen toivonut, että saa kokeilla. Kahdenkeskeistä aikaa ei ihan loputtomasti ole jaossa. En valita, voi sen kuitenkin kai todeta.

Päivä oli leppoisa. Emme myöhästyneet mistään, kun emme mihinkään olleet menossa. Viime aikoina minua ovat rieponeet myöhästelyni. Jos jonkun käytännön asian voisin nyt muuttaa heilauttamalla, niin mielelläni olisin välillä ajoissa.

Kello käy jo keskiviikkoa. Ei yhtään hullumpi ajatus, että aamulla saan jatkaa eloa pienen perheeni kanssa. Vielä kun ensin malttaisi nukkua. Onneksi senkin saa tehdä yhteisessä makuuhuoneessa.

Valoisat puolet

Jos ei näkisikään huolia, murheita, pettymyksiä, pelkoja, vikoja, virheitä, syitä ja vihan aiheita. Jos näkisikin sen hyvän. Ja antaisi sen tuoda valoa ja voimia, viisautta ja toivoa.

Hyvää viikkoa!

Palstalla lokakuussa 2009

Siellä oli myyrä tai hiiri! Minun laatikossani, jonka niin verkolla suojasin, jotta säikähdyksiltä säästyisin. Taivas, kuinka kirkaisin ja ryntäsin parin metrin päähän karkuun. Harmittaa.

Olen surkea tällaisissa oikeaa reippautta ja metsähenkeä vaativissa jutuissa. Minua ei niinkään pelota ajatus, että heinikossa vilistää jos mitä pieneläjää. Kyllä minä niitäkin saatan säikkyä. Mutta sisätiloissa, minkäänlaisissa, en edes liitereissä tai laatikoissa, kestä ainuttakaan yllättävää eläintä. En osaa suhtautua ollenkaan, että hupsis vaan, pieni hiiri, eipä haittaakaan.

Mutta vielä minä nousen. Ja laitan kasvoilleni jonkin suojaimen, sideharson kenties, ihan vain myyräkuumeen välttämiseksi, varjelun maksimoimiseksi. Ja käsiin kurahanskat. Ja annan laatikon kannen ensin olla auki. Ja kolistelen sitä ja huhuilen asukkaille, että nyt muuttoon ja äkkiä. Sitten on tartuttava itse ongelmaan, eli heivattava laatikosta pihalle hallaharsot ja pressut ja muut mukavuudet. Siellä pohjalla on meinaan työkalut, joita tarvitsen, kotonakin. Ne on saatava, saha ja vasara ja pikkulaatikko nauloja. Ja puuvärit. Ennen talvea.

Ei sitten kauheasti tehty muita hommia. Kuopuskin oli herännyt rattaissa nokosilta, ja tahtoi istuskella vain siellä peiton alla, kuunnella ja katsella.

Matkanvarsi oli taas upea. Metsä niin tuoksuu ihanalta sammaleelta, ja kotimatkalla muutama puu oli ilta-auringossa pysähdyttävän upea. Lännessä taivas punersi auringon laskiessa ja meidän yllä puu hohti kullankeltaista ja oranssia. Syksy tuntui koko kehossa, eikä tunne ollut lainkaan paha.

Totoro

Kun roskat oli viety, vietimme odotettua elokuvapäivää. Lainassa oli suomenkielinen Totoro, se kun aukeaisi kenties japaninkielistä, englanniksi tekstitettyä, paremmin lapsille.

Porkkanaa, kurkkua, omenaa ja fetaa kulhossa. Ja popcornia luomuna ekokaupasta. Sellaista lounasta ja vielä elokuva. Kuka vaihtaisi pois tästä kotiäidin osasta.

Totoro on ihana. Se on minulle vähän kuin kirjoista Ronja. Kun olen lukenut Ronjan loppuun, en tiedä mitä seuraavaksi. Pidän niin niistä mielikuvitusjutuista, joita se herättää. Muut Lingrenit eivät yksiselitteisesti käy. Veljeni Leijonamieltä en esimerkiksi suostu lukemaan, jollei ole pakko. Itkin ja pelkäsin sitä lapsena ja suren yhäkin. En millään tahtoisi niihin mietteisiin takaisin.

Totoro on siis minulle ainutlaatuinen. Ja mikäs mukavampaa, kuin että nyt saamme yhdessä lasten kanssa siihen uppoutuilla. Minulla on valtava Japanikaipuukin. Ei vähiten Anun Haikuluotaimen laukaisemana. Pari yötä jo valvoin miettien ja netissä surffaten, josko keksisin keinon kuinka voisimme muuttaa maahan toviksi asumaan. Näitä tulee välillä. Joskus auttaa yakisoban tai sushin syöminen. Joskus Ruokala Lokki jossa Japani tulee Suomeen. Joskus maanjäristysten, säätöjen, lentojen päästöjen ja erilaisten epärealistisuuksien ajatteleminen. Joskus ei auta mikään, mutta sitten yhtäkkiä huomaa eläneensä jo pitkään ilman kummempaa kaipuuta. Sen huomaa, kun ikävä jälleen on heräämässä...

Totorosta nousee päälimmäiseksi joka kerralla hieman eri teemat ja kohtaukset. Kuinka nauroivat kylvyssä kamaluudet pois. Bussipysäkin tunnelma. Lehmäsammakoiden ääni. Kohtaus, jossa puut kasvavat yöllä taivaisiin ja aamulla maa on itänyt. Tekee mieli kokea ja kokeilla samaa tanssia omalla kasvimaalla. Kiittää metsän suuria puita avusta. Puhumattakaan itkuista, joita olen itkenyt ajatellen, kuinka surullinen olisin, jos itse olisin sairaalassa, poissa omieni luota. Ja helpotus lopputeksteissä, kun saan ajatella, että kaikki jatkui paremmin kuin hyvin.

Olen myös ollut "kissabussissa". Miehen kanssa olimme häämatkalla tärkeässä pienessä kylässä riisipeltojen keskellä. Miehelläni on aina kartat ja selvät sävelet, kun olemme hänen hallitsemissaan kohteissa. Minulla oli sellaiset ylimalkaiset vuosientakaiset muistikuvat ja olettamukset. Pysäkin aikataulu täynnä tavumerkkejä. Tuli pimeä kuuma ilta ja sammakoiden kurnutus. Ja aavistus siitä, että voi käydä niinkin, ettei sieltä mitenkään enää sinä iltana kotiin päästäkään. Ilman hirmupitkää kävelyä. Mutta sitten raidallinen bussi kaartaa maisemaan ja lamput lakaisevat peltojen välissä kulkevaa suoraa. Bussi pysähtyy ja nielaisee meidät sisäänsä, eikä muita matkustajia ole, eikä tule ja tovin köröttelyn jälkeen olemme tutulla juna-asemalla.

Totoroa katsellessa minulla on usein kylmät väreet. Kiitos Isoinpapu, oli hauska lukea teidän Totoro-kokemuksista. Tässä tuli vähän kommenttini toistoa, mutta olin niin lumoissa. Vaikuttava elokuva.

Jos ei sittenkään kummituspäiville vaan kirpputorille

Aion käydä kuopuksen kanssa täällä (klikkaa) esikoisen ollessa kerhossaan. Viime vuonna ostin kerralla koko syksyn vaatteet ja poikien joululahjat. (Tai siis niillä olisi pärjännyt, muutama muu tarttui matkan varrella muilta kirpuilta, saatuina tai ihan kaupasta...)Kahvila oli ihana ja hinnat edullisia. Erityisesti äimistelin, kuinka kovan työn vanhemmat olivat tehneet raivatessaan päiväkodin tyhjäksi päiväkotitavaroista ja tehneet tilan kirppismyynnille. Ja kaikki vain yhden päivän vuoksi. Ihailtavaa.

Tänään myös tuulee kovaa. Tuivertukoon pois kaikki paha. Tehköön tilaa hyvälle.

(Ja roskiskuvaa on pakko vielä kommentoida. TIEDÄN, että maatuvat muovikassit eivät ole se vähiten kuormittava kauppakassivalinta. Meillä kyllä suositaan kangaskasseja. Ja jos noita "bioskoja" kuitenkin kotiin kulkeutuu, niihin yleensä laitetaan bioroskat eikä energiajae, niin kuin tässä kuvassa. Tämän voi ehkä ottaa sellaisena, etsi virheet kuvana...)

Koteilua

Olen törmännyt Homing-termiin nyt kahdesti kuluneella viikolla. Ensin luin vanhempieni luona paikallislehdestä kolumnin. Eilen Suuren Käsityölehden pääkirjoituksen. (Minusta on muuten hassua, että sitkeästi meinaan aina puhua Suuresta käsityökerhosta, vaikka lehdellä oli se nimi vain pienen hetken taipaleensa alussa ja minä silloin kai nippa nappa olemassa...)

"Homingissa" koti on elämisen ja olemisen keskiössä. Mikäpä muu virtaus olisikaan sopivammin minunkin omittavissa, kuin juuri tämä koteilu. Voisin marssia myös familismin puolesta. Koti ja perhe ovat ihan parhaita maailmassa.

Nyt koteilen ja perheilen senkin takia, että iski katala syysflunssa. Toivottavasti se on nopeasti ohimenevää sorttia, ja antaisi poikien olla kokonaan rauhassa. Mies on ollut tuubaääninen jo monta vuorokautta ja minä liityin seuraan eilen illalla. Otettava tropit käyttöön, jotta pian oltaisiin kunnossa. On paljon kivempaa olla, kotonakin, jos ei kovasti vaivaa ja kolota. Eikä nämä minun vaivat ole oikeasti mitään kummoisia, ei pitäisi pienistä mankua.

Tuosta pienestä lapsesta muuten, joka näkyy kuvassa. En aio poiketa linjasta ja näyttää lasteni koko kasvoja. Ajattelin vain, että olisi reilua, että itsekin joskus olisin kuvituksissa. Ja siinähän minä, seitsemänkymmenluvun lopulla, tätini kuvaamana.

Hyvää lokakuuta. Kevääseen on taas yhden kuukauden verran lyhempi matka.

Palstalla syyskuussa 2009 osa 4

Syyskuun viimeisenä päivänä esikoisen ollessa kerhossa minä ja kuopus suuntasimme palstalle. Kippasimme papujen tyhjennetyt palot kompostoriin ja kävimme ihmettelemään kaatuneita auringonkukkia. Löysimme suureksi iloksi ja hämmästykseksi muutaman herneenpalon! Ja isoveljelle kuusi vadelmaa.

Töitäkin tehtiin tai ainakin suunniteltiin. Apilaa kasvaa kiitettävästi keskellä tilkkuamme. Sen jos kääntäisi, niin siinä voisi olla vaikka tuleva punajuurimaamme. Leikattiin saksilla heinikkoa toisenkin mahdollisen kasvimaan kohdalta, sekä raivattiin "siltamme" esiin rikkaruohojen alta. Erityisesti tämä tuntui hyvältä tehtynä. Miten olinkaan antanut sen peittyä. Sillähän on niin tärkeä tehtävä, että kun kävelee yli, huolet ovat menneitä.

Keräsin ruusunmarjoja juhannusruususta askarteluja varten. Katselimme heinäsirkkoja pitkän tovin. Näin niitä ensin yhden ja huikkasin kuopuksen paikalle. Hän näki heti toisen. Ja kolmannen ja... Lapsilla on tarkat silmät näkemään pieniä ihmeitä.

Ennen kuin lähdimme hakemaan isoveljeä kerhosta, sidoimme tukinarulla auringonkukat pystyyn. Ja keräsimme kuopuksen suureen taskuun lisää kiviä ja kiittelimme taas palstaa kivasta retkestä.

Eväät syötiin vasta kerhon eteisessä, kun kädet oli saatu kunnolla pestyä. Ehtisinköhän saada maata käännettyä vielä tänä syksynä, vaiko jokohan pelto pian on jäässä.