Lauantaina oli tosi paha mieli. Kävi ajatus, etten ole päivittänyt blogiakaan aikoihin, ja että parempikin niin. Haluaisinko muka tallettaa niitä tuntoja.
Kun opiskelin, nuorena, ystäväni (kolme siskosta) asuivat vuokra-asuntoa keskeisellä läpikulkupaikalla Helsingissä. Siellä oli aina hauska poiketa. Kuka vain saattoi myös tulla samaan aikaan, siellä oli sellainen tunnelma ja meininki. Koskaan ei tiennyt ihan varmasti, kuinka päivä kulkisi, kivaa olisi kummiski.
Yhtenä iltana muutama innostui kirjoittamaan runoja. Annettiin tyylilaji ja kai otsikoita. Sellainen oli minulle uutta. Hämmennyin, kun huomasin, että tyylilajien tunnistelu oli toisilla tosi hyvin hallussa.
Mietin eilen, kuinka omaa blogiani karrikoitaisiin jossakin toisaalla. Ainakin esiintyisi sana "rakastan" ja jotakin imelää juttua perheestä ja kotiäitiydestä. Siirappia, "olenko minä huono ihminen"- vuodattelua ja sitten taas rauha.
Onko minulla hyvä aina, enkö uskalla muuta.
Olin jo laittaa päivähoitohakemukset vetämään. Hoitakoon muut sitten paremmin, minä lähden menemään. Takaisin sinne työelämään, jonka h a l l i t s i n. Pois kodista, jossa välillä tuntuu, että pyykkivuorikin hoitaa oman hommansa minua taitavammin.
En sitten lähtenyt mihinkään. Ei tässä oikein ennätä jäädä itkemään, kun vauva haluaa maitoa. Ja esikoinen pyytää, että juttelen laastareiden sanomia. Tiedättehän, äidit osaa leikkiä sitä, että polvilaastari puhuu sormilaastarille...
Onneksi meillä on käynyt ystäviä kylässä nyt viikonloppuna. Parempi mieli. Ennen miehen nukahtamista ennätin kuiskata, että tuskin päiväkodissa on ratkaisevasti paremmat olot, kuin meillä täällä kotona. Olen kuiskannut niin ennenkin, nyt se taas tuntui selvemmin. Oli kiva katsoa koneelle latautuvia kuvia viikon varrelta. Oliko meillä tosiaan ihan juuri niitä kaikkia.
Ja tässä kuussa alkaa esikoisen kerho, saa sitten sellaistakin antia. Minulle tekee hyvää, että hiukan rajoitetaan vapauksia. Raamia... Olen huono siinä ja tässä ja kaikenlaisessa kotipuuhan organisoimisessa. Mutta voinhan kokeilla. Huvikseni laatia vaikka listoja, päivittää kalenteria, muistikirjaan kirjoitella, piirrellä, maalailla, suunnitella...
Elokuussa on vääjäämättä syksyn tuntua, jos kelitkin käyvät näin kylmiksi. Mutta toisaalta ei ole vielä yltiötoiveikasta odottaa helteitä. Ihan kesä!
Puistokin aukeaa tänään.
Hyvää viikkoa, täysillä päin vihreää valoa.
4 kommenttia:
Rapatessa roiskuu, sellaista se elämä on! Ja välillä sataa, välillä paistaa.
Kuten sanoit, ei sitä kauaa ennätä itkemään. Arki kutsuu, lapset eivät odota tai pysähdy. Äitiä tarvitaan joka päivä! Ja on mukavaa olla tarvittu!
Minä odotan innolla alkavaa syksyä, työväenopiston ohjelmakin ilmestyi eilen!
Hyvää viikkoa sinnekin!
Minäkin pohdin useasti, että pitäisikö pahalla mielellä blogata ollenkaan. Joskus tekee mieli, mutta alussa jo päätin, että blogini ei ole kiukun- tai ahdistuksenpurkukanava vaan kauniimpia asioita varten. Joskus vaan on paha mieli, mutta sitä hyvää mieltä on mukavampi muistaa, kun blogia selaa taaksepäin...
Minä kyllä haluan, että tämä on myös kiukkukanava. Mielummin tänne, kuin esim. lapsille, sitä kiukkua ulos... Jos vanhoja postauksia selatessa ei ole huonompia päiviä näkyvillä lainkaan, tulee itselleni olo, että feikkaan.
Itse kirjoitin juuri pahaa mieltä omaan blogiini. Kai se on bloginpitäjästä kiinni, mitä kirjoittaa. Elämä harvoin on kiiltokuvamaista ja minun blogissani ainakin saa näkyä, että rosojakin tulee välillä vastaan.
Lähetä kommentti