Nyt kun koulut ja monet oppilaitokset aloittavat uutta lukukautta, tulin kuulleeksi puistossa lauseen "Minut on hyväksytty koulutukseen". Minutkin hyväksyttiin erääseen, miltei viisi vuotta sitten. Raskaustestissä plussaa, tervetuloa äitikoulutukseen.
Mielenkiintoisin opintokokonaisuus ikinä. Valmistumisprosentti melko huono kyllä, mutta ei se haittaisi, sillä jokaisesta käydystä kurssista olisi käytännönhyötyä oikeassa elämässä heti. Teoriaa ja käytäntöä, molempia luvassa. Monimuotoa, täysipäiväistä. Paljon itseohjausta. Luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä tarvitaan. Rahaa ei maksa niinkään, mutta vaivaa vie, joskin myös vapauksia paljon annetaan. Opiskelijat ovat yleensä nauttineet kovasti opiskeluajastaan, joka siis tässä koulutusohjelmassa on poikkeuksellisen pitkä. Eikä juurikaan jaeta stipendejä. Juuri kun jokin kurssi sujuu kuin tanssi, saattaa seuraava vaatiakin valtavia ponnistuksia.
Tavallaan pidän tästä vertauksesta ja luettelin pitkästikin mielessäni uusia samankaltaisuuksia. Toisaalta en ole lainkaan varma, haluanko ajatella, että vanhemmuus on asia, jota voi opiskella. Tai jossa voisi olla hyvä suorittamalla.
Mutta nyt meillä joka tapauksessa on haastava jakso monessa asiassa. Ihan naurettavan helppo, monen pidemmälle opisekelleen mielestä, mutta meille tässä nyt on työtä. Esikoinen ei ole vain nätisti, vaan tekee typeryyksiä ja ilkeyksiä. Mitä ihmettä tehdään, kun rakas lyö, satuttaa jatkuvasti toista rakasta. Miksi ihmeessä! Sitten istuu miettimässä monta kertaa päivässä. Ja me mietimme tahoillamme, kuinka moisen käytöksen sammutamme. Ja kuinka se tunne vaimennetaan, kun kiusaamisen näkeminen niin suututtaa, aikuista. Naurettavaahan se on eikä kai kovin uskottavaa, jos pää punaisena huutaa, että ollaan rauhassa vaan ja puhutaan toisillemme kauniita.
Kuopuksella on niin siniset silmätkin vielä. Kun esikoinen oli yhdeksänkuinen, hän ei ollut koskaan kuullut minun suustani tiuskaisuja. Ei vauvalle voi olla vihainen. Ei tälle omalle kuopuksellenikaan nyt tietenkään, mutta miltä se hänestä näyttää, kun isoveljeä kannetaan kuin kyljystä miettimään. Ja sätitään. Ja sitten mahdollisesti itketään, kaikki, isoimmasta pienimpään.
Heinäkuu oli ratkaiseva kuu kyllä vauvankin kehityksessä. Ei hän vielä kesäkuussa heittäytynyt kaarelle, jos ei saanut paukuttaa levysoittimen kantta. Eikä harmistunut, vaikka muut söivät ympärillä jäätelöä, tai joivat jotakin mukista. Hampaiden harjaus oli jotain hassua, ei vielä suututtanut, että harjakapistus pannaan takaisin kaappiin. ( Ei vielä tosin se vaihe ole, että kimpaantuisi, kun hammasharja otetaan esiin...) Kukkaruukkujen mullan maistelu tai pudottelu lattialle ei ollut vielä ennen heinäkuuta lainkaan näin kiinnostavaa. Tai siis ei harmittanut lainkaan, kun otettiin savipaakku pois, jos tilalle sai muuta innostavaa. Nyt oma tahto puskee jo pikkuisellekin. Mutta se on somaa ja ennen kaikkea ei satuta ketään muuta.
Esikoinen on rakas herkkä poikani. Haluaisin osata kasvattaa häntä viisaasti hyväksi ihmiseksi. Samoin toki kuopustakin. Koitan kasvaa itsekin. Niin onnellinen olen saamastani "opiskelupaikasta". Niin kiitollinen, että tulin valituksi. Tämä on minun alani ja vaikken koskaan näkisi valmiin papereita, tämän aiheen parissa vietän mielelläni vaikka koko ikäni.
Kuulinko, oman ääneni. En saa luovuttaa, nyt vaan päälle tsemppi. Ja paitsi että esikoisella alkaa perjantaina oma kerhonsa, olen ilmoittanut hänet kanssani Käsikynkkä -kurssille. Ehkä se tekee meille hyvää, ihmeitä. Toivon niin, että tässä perheessä ei pian enää lyödä. Siis me aikuiset emme nytkään (ihan kauheaa, että suomessakin fyysinen kuritus on niin yleistä), mutta siis etteivät pienetkään. Rauhaa... Uskon että meillä on vain joku jakso nyt käytävä ja sitten ollaan taas vähän vahvempia vanhempia tässä asiassa.
Ja vauvojen silmiä, niitä on kyllä ilo katsella. Niin paljon hyvyyttä katseessa. Kiltteys on tavoittelemisen arvoinen asia, myös vanhempana. Kiltteys, en tarkoita mitään alistumista. Toki myös tunteiden laaja skaala on tarpeellista, jopa toivottua. Pitää vain löytää oikeanlaisia hyväksyttäviä ilmaisukanavia. Taidan päättää tämänkin postauksen edellisen kanssa samalla lauseella. Täällä jatketaan harjoittelua.
6 kommenttia:
Halusin jättää lohdun sanoja. Muistan meillä ihan samanlaisen vaiheen. Esikoinen oli todella julma pienenmpää kohtaan. Olin aivan hädissäni. Nyt kun tuosta on muutama vuosi, huomaan että se oli kausi joka meni ohi. Sain neuvon jättää esikoinen täysin huomiotta näissä tilanteissa. Toki puutuin tilanteisiin nostamalla lapsen pois. Luulen että lapsi jo tietää, että toisen satuttaminen on kiellettyä? Ihmisessä on niin monia puolia, myös agressiivisia. Pieni lapsi vasta opettelee elämään kaikkien puoliensa kanssa.
Miiu
Löysin eilen blogisi ja nyt olen lukenut kaikki kirjoituksesi. Tykkään blogistasi todella. Kuvat on ihania ja tekstisi ajatuksia herättävää.
Tykkään siitä, että blogisi sisältää elämän koko kirjoa. Iloa ja onnea, haikeutta ja suruakin. Blogisi ei ole pelkkää "siloteltua pintaraapaisua."
Ja on niin ihanaa lukea toisen äidin ajatuksia lapsista, perheestä, miehestä ja kaiken kaikkiaan siitä arjen pyörittämisestä. Niistä samoista asioista ja ajatuksista, jotka itselläkin on läsnä joka päivä.
Aion lukea blogiasi jatkossakin.
Kauniita ja lämpimiä loppukesän päiviä sinulle ja perheellenne.
Täälläkin jatketaan harjoittelua, vaikka kaksoset ovat neljä ja puoli, keskimmäinen kohta kahdeksan. Välillä leikki sujuu ihanasti, mutta usein on tappelunnujakkaa. Aina ei viitsisi mennä väliin - pitäisihän tuon ikäisten itse pystyä välinsä selvittämään - mutta täytyy ne kiskoa erilleen, kun eivät näytä ymmärtävän miten vaaralliseksi se menee. Lomalla Suomessa oli tilaa, ja luontoa, ja muitakin kuin minä, kaikki saivat hengähtää. Nyt on näin, koulu alkaa syyskuun alussa, sitten muuttuu olot taas vähän. Jaksoa sinne, aina toivon itsekin olevani vahvempi näissä asioissa.
Meidän keskimmäisellä (3 vuotta ja 4 kuukautta) on kanssa meneillään joku lyön-kaikkia-aina-kun-huvittaa -kausi. Raivostuttavaa ja niin vierasta. Meilläkin on rauhallinen ajatteleva pieni poika. Vaan nyt nyrkit on pystyssä koko ajan. Ja minä en tykkää. En siitä, että lyödään, mutta jatkuva miettimään laittaminenkin tuntuu kamalalta. "Mietippä, mitä teit!" ja muutaman hetken päästä sama uudestaan. Toivottavasti menee pian ohi.
Huomasin vasta nyt, että olet aloittanut uuden blogin, riemastuin suuresti ja luin kaikki kirjoittamasi blogimerkinnät yhdellä kertaa.
Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa lukemaan ajatuksiasi ja katselemaan ottamiasi kauniita kuvia! :)
Olen muuten nyt esikoisen kanssa Käsikynkkä -kurssilla. Kivaa ja mielenkiintoista, vanhemmuuden prosessointi. Jospa taas jotain oppisi? Toisaalta minä haluaisin olla myös se kurssin vetäjä. Välillä tuntuu, että olisi helpompi olla se asiantuntija ja ammattilainen, joka jakaa viisautta, teoriaa. Käytännössä sitä sitten tuppaa olemaan ihan tavallinen äiti vaan, jolla välillä hyvempiä ratkaisuja asioihin, välillä vähemmin toimivia... Raportoin aiheesta, jahka joskus ennätän... Kiva, että myötäeläjiä löytyi. Ja samoissakin veneissä olevia.
Lähetä kommentti