KAIKU, kaiku, k a i k u

Viikko sitten pääsin poikien kanssa metsäretkelle. Olin haaveillut oikeassa paikassa ääneen, että pääsisinpä mustikkaan. Yksi esikoisen kummeista tarttui lauseeseen ja ehdotti, että toteuttaisimme retken autollaan, kun hänellä nyt kerran on käytetty sellainen. Ja jotta aikeesta tulisi totta, minä taas tartuin tarjoukseen.

Ja sinne me läksimme eväskassin ja kantorinkan kanssa. Ja pienen paloauton, joka eksyi toviksi varvikkoon ja aiheutti esikoiselle huolenhetkiä. Ja minulle orastavaa sisäistä, "miksi sallin tämän tapahtua" -jupinaa.

Oli todella ihanaa, Nuuksiossa. Olin nettisivuiltaan katsastanut, että mustikkaa ei ole tänä vuonna juuri lainkaan ja sen me saimme todentaa itse mestoilla. Eipä ollut ei , ei ainakaan Haukkalammen parkkialueelta lähtevän merkatun reitin alkuosuudella. Että jos joku on menossa...
Mutta muuten ihan täydellistä. Ja oikein tähdellistä, sellaista, jonka toivoo ja uskookin säilyvän aina mielessä.

Takoi kyllä päässä, että "Tämän kaiken meille mahdollisti auto". Yksityisauto, sellainen kurja ja katala tiedättehän, jollaista meillä luonnonystävillä on tapana solvailla ja pitää monen pahuuden juurena. Mutta ei lähdetä kahden pienen lapsen kanssa julkisilla eväsretkelle metsään, seudun ihan toiselle laidalle, illalla. Tulla yöksi kotiin. Siihen tarvittiin autoa.
Sitten sopii toki kysyä, tarvitsemmeko me tällaisia matkoja. Ja kysyinkin, mielessäni monta kertaa. Sillä oli ihanaa.
Miksi sen, mikä on tärkeää, rakasta, puhdasta, vaatimatonta, alkuvoimaista, aitoa, kaunista, kasvattavaa, luontosuhdetta rakentavaa, mieleenpainuvaa... Täytyy myös saastuttaa. Niin kurjaa.

Mutta sen kerran kun näin teemme, niin ainakin teemme nauttien ihanuudesta ja arvostaen kaikkea sitä mitä luonto meille tarjoaa, mahdollistaa, antaa. Onneksi lapsetkin olivat tyytyväisiä, arvostivat saamiaan helmiä. Mitä nyt esikoisen jalkoja menomatkalla eväspaikalle väsytti ja takaisin tullessa hiukan mahdolliset hirvet jännitti. Ja kuopusta paluumatkalla autossa väsymys tovin itketti kovasti, kunnes tuli uni.

Mutta muuten luulen, että he saivat alitajuntaansa paljon juuri sellaisia tuntemuksia, jollaisista toivottavasti vuosien varrella kasvaa arvostusta ja rakkautta, luontoa kohtaan. Muistelin omia lapsena saamiani luontokokemuksia. Juuri samankaltaisiltakin Espoon järvimaisemiin tehdyiltä autometsäretkimatkoilta. Olisinko sama ilman Kaitalampea, kesämökkejä, partiota, vaelluksia...

Eväspaikka oli sama, jossa istuin läheisen ystävän kanssa viisi vuotta sitten, ennen ensimmäisiä treffejä nykyisen mieheni kanssa. Olin varma, että edessä on taas vain kahvittelua, maksimissaan pari ihan mukavaa tapaamista. Sillä mies haluaa kuitenkin olla vielä villinä ja vapaana, sellaisia olin tavannut jo useita.

Mutta halusimmekin muuta. Ja nyt sain olla samaisessa paikassa poikiemme kanssa kesäillassa. Ja oli nuotiot ja kaikki. Ja hyvä seura, kiitoksia. Sain myös nauraa iloa. Kummi kai keksi opettaa esikoiselle kaikua, sillä paikka oli otollinen uudelle kokemukselle, vastarannalla kalliota. Hän huuteli ensin sanaa "kaiku", useita kertoja. Riemastunut ja hiukan jännittynytkin ilme kasvoilla. Olihan ilmiö kuin taikuutta, oma ääni tuli takaisin! Avitin, että voi huutaa ihan mitä vain muutakin. Hän huusi nimeään ja veljeään ja puu, puu, vesi, vesi, metsä, metsä, saapas, saapas... Ihanaa! Oli ihana nauraa hänen kanssaan. Mietin taas, kuinka ihanaa on saada elää lapsen kanssa uudestaan tuttuja asioita alusta, ihan uusina. Muistaa, millaiselta asiat voivat tuntua aivan tuoreina. Kiitos, kun saan olla mukana.

"Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa"... Sitäkin olen pyöritellyt taas päässäni kuluneella viikolla. Entäs jos en ollenkaan huutaisikaan. Jos osaisin useammin olla ihan rauhallinen vaan. Kaikuleikkejä lukuun ottamatta hiljaisuus voisi olla paljon parempaa. Kuiskiiko metsä, jos sille kuiskitaan. Ei helppoa, mutta muistaisinpa edes koettaa. Rauhallisella äidillä rauhallisia lapsia... Motiivi on kovin kirkas, jatkan sinnikkäästi harjoittelua.