lauantai 4. lokakuuta 2014

Miettimispenkki



Minä olen lukenut jäähyttämisen haitallisuudesta. Kuinka päivänselvää luettavaa. Kuinka konkreettinen esimerkki siitä, että tulee aika, jolloin se minkä joskus uskottiin olevan hyväksi, todetaan päinvastaiseksi. Kasvata siinä sitten lapsiasi. Olen pillereiden pois jättämisestä lähtien pyytänyt lapsiltani anteeksi, etten osaa tarpeeksi, mutta se lohduttaa vain ohuesti.

Esikoiseni ei ole vielä kymmentäkään ja joudun jo katumaan virheitäni. Kuinka väärin tein, kun hän oli pieni, vaikkei hän isoksi ole ehtinyt vieläkään. Kun kuopus syntyi, alkoi aikakausi, jolloin isoveljeä "ojennettiin" milloin mistäkin töllön touhusta. Huomionjanosta! Hän halusi olla varma, että hänkin on yhä rakas ja tärkeä. Hän oli hämmentynyt kaikesta siitä, mitä tapahui yhtäkkisesti ympärillä. Kotiin tuli joku tyyppi, jota kaikki ihaili ja rakasti, pikkuveli. Ja mikä hänelle ilmestyi eteiseen. Miettimispenkki.

Voi tauti! Anna rakas anteeksi. Laitan niin itseni isumaan miettimispenkille tekosiani pohtimaan. Kuinka pahalta mahtaakaan tuntua. Olla siinä nyt sitten yksin pohtimassa mitä ja miksi ja kuinka. Kun aina ei edes tiedä! Harvemmin varmaankin.
Haluaisin varmasti, että joku tulisi ja halaisi. Sanoisi, että rakastaisi. Ja ettei ole mitään hätää.

Kyllä lapseni ovat tuonkin kuulleet, tunteneet. Mutta silti.
Lapseni ovat parasta ja rakkainta mitä minulla on, mitä olen ikinä saanut, mitä olen kokenut. (Vaikkeivät he edes ole minun, omien itsejensä ovat, tiedän, maailman.)
Haluaisin osata olla heille, heidän arvoisensa äiti. Haluaisin olla, osaamatta, yrittämättä väkisin.

Mutta ja kuitenkin, tässä olen siltikin. Vaikken osaisi.
Ehkä he oppivat kanssani armoa. Sitä, että on lupa olla ja elää, vaikkei ole täydellinen. Velvollisuuskin!
Oma osa meillä kaikilla. Oma paikka, oma tehtävä, oma kertomus.

Sen minä haluaisin sanoa heille, joilla on sylissään vauva.
Ja joita ehkä heikottaa ajan kiito ja sen kaiken suuruus, että ihminen on vastasyntynyt vain hetken ja palautumattomasti. Kuinka osata ja jaksaa imeä ja hengittää tuosta vaiheesta talteen kaikki.
Että ei hätää. He eivät ole yhtään vähemmän rakkaita ja ihania isompina.
Se on vielä päivänselvempää, kuin pikkulasten turha jäähyttäminen.
Rakkaus kasvaa ja syvenee joka päivä. Lapsi tulee tutummaksi ja tunteet vahvemmaksi. Vaikka ehkä niihin vähän tottuu.
Silti välillä läikähtää, niin että itkettää.
"Iso" yhdeksänvuotias kävelee olohuoneeseen treeneistä vaikka tai koulusta. Kello on vaikka ilta ja olet lähtenyt töihin jo aamulla ja nyt vasta kohtaatte.
Hän näyttää ihanalta ja suloiselta. Haluat sanoa sen heti ääneen, muttet ole lainkaan varma, ymmärtääkö lapsesi, kuinka todella tarkoitat sitä kaikkea hyvää ja kaunista.

Voisipa vielä ympäröidä samalla lailla kaikkeen siihen hellyyteen, lämpöön, läheisyyteen, rakkauteen, pyytettömyyteen, johon vauvat kiedotaan.
Sinä olet ihana kulta ja äiti rakastaa sinua aina.

(Ainutlaatuinen pikkulapsiaika on toki.
Onneksi en kiirehtinyt pois, he kasvoivat silti. )





4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sä kirjoitat NIIIIIIN hienosti! Ihanaa syksyä sulle ja perheellesi! Nina

Joola kirjoitti...

Kiitos Niina. No enpä nyt, mutta kiitos kuitenkin. Ihanaa syksyä sinnekin!

Anonyymi kirjoitti...

Olipa hyvä tulla tänne ja lukea tämä teksti! t. Kuusen Marikki

Maalaistyttö kirjoitti...

Ihana teksti jälleen kerran! Kuinka sattuikaan, minulla on juuri vauva sylissä ja tuskailen mustasukkaisten isojen sisarusten kanssa. :) Annoit ajattelemisen aihetta, kiitos siitä!!! terkuin Saana