lauantai 6. lokakuuta 2012

Vähitellen, ehkä





Olen miettinyt, että hymyäni eivät vie ja että anna minulle, minun jokapäiväninen kirjoittamiseni. Kaipaan sitä, että sanat järjestävät päätäni. Ryhdistävät tai antavat luvan lorvimisilleni. Milloin mikäkin mahtaa olla tarpeeni. Tunnistan elämäni ihan omakseni, silti se on varkain muuttunut kovin toiseksi, kuin mitä se vielä hetki sitten oli.

On erilaista olla kokopäivätöissä, kuin osa-aikainen, saati kotiäiti. Myös se, että kuopuskin alkaa näyttää jo "isolta pojalta" ällistyttää minua alati. Päivittäin mietin, että todellako hänkin pian viisi. Ja yllä tuo haalari, joka isoveljellä oli silloin, kun hän oli isompi ja pikkuveli ihan pieni. Nytkö kuopus jo retkeilee päiväkodin kanssa paljon ja on sellainen "viskari". Hänhän näyttää pitkältäkin jo, kun kuljeksii illalla kalsareissaan olohuoneessa, ja tahtoo tehdä tehtäväkirjaa ja laskee laskuja ja nauttii omista oivalluksistansa.

Puhumattakaan siitä, että olen koululaisen äiti. Joka ilta laitettava aamuvaatteet, sillä nyt ei todellakaan myöhästytä. Kuulen juttuja tunneilta ja iltapäivistä kerhossa. Metromatkoilla lukevat Sormustenherraa ja Pottereita, isä ja poika. Kaksivuotiaasta asti hän on puhunut jalkapallojoukkueesta, ja nyt hän, mielestään varmaan vihdoin, saa käydä o i k e i s s a harjoituksissa. Partioonkin kiskoin puoliväkisin, mistä yllätyin itsekin. Siitä kun mielestäni varsinkaan ei voi tietää kokeilematta, josko pitäisikin. Ja on lähtenyt ensimmäisen väkisin kerran jälkeen mielellään. Vaikka tai koska, ovat tehneet jo heti alkuun kaikkia klassisia. Solmuja, iltapiirejä, ensiapuharjoituksia, suunnistuspäivä lähikulmilla... Mummojen kadunylitalutuksia odotellessa.

Kun olen esikoista partiosta vastassa, tunnen seisovani suuren ympyrän äärellä. Oma harrastukseni, isäni ja äitini, äitini isän ja sisarusten harrastus... Voi olla, ettei poikani viihdy sinihuivisena pitkään, mutta on hän ainakin palasensa saanut maistaa ketjua. Toivoa sopii, että pienetkin muistot olisivat mukavia.

Mutta kuinka välillä itken sohvassa, että kunpa saisin hetkeksi syliini heistä jomman kumman vauvana. Saisin vielä rutistaa varovasti sitä hentoa haurasta taimea, joka on jo niin täynnä kaikkea, vaikka kaikki on ihan alussa. Kuinka pakahduttavan rakkaita olivat jo silloin. Ja kuinka moni asia oli helppoa, vaikkei kuitenkaan ollut, mutta sitä pohti niin erilaisia, huolet ja pelot olivat muita. Ei sellaisia, että miksi he puhuvat tai leikkivät tuollaisia joidenkin kanssa ulkona. Sylkyhippaa ja rajuja taklauksia. Onko kaksi harrastusta liikaa ja kuinka täysillä johonkin pitää tai on hyvä sitoutua. Osaavatko olla sellaisia, joiden seurassa kestää joku muukin ihminen olla.

Onneksi on kaksi isoa lohtua. Se, että muistan, kuinka istuin muruseni sylissä monta monituista hetkeä. Imetin kaikkina vuorokaudenaikoina, kannoin paljon liinoissa, koskaan en kaivannut kotoa minnekään juurikaan, tiesin, että ihan kohta he jo ovat paljon isompia. Taltioin lokoisia vauvanäidinhetkiä mieleni sopukoihin ja imin varastoihin joka solulla.

Toiseksi,  poikani eivät ole kadonneet minulta iäksi. Ja he ovat pieniä minulle vielä kauan, sanonkin heille usein, isot pienet poikani. Voin vieläkin saada heidät sohvalla kainalooni, halata hyvänyönhalauksen, muiskauttaa suukon, napata syliini, erityisesti viettää kanssaan aikaa välillä onneksi paljon, välillä ehkä vähän vähemmästi. Sillä nyt minulla on myös työni ja heillä omat kuvionsa, jotka vievät heitä välillä pois äidinkin luota.

Olen valtavan onnellinen työstäni. Innostunut, kiinnostunut ja helpottunutkin. Voisihan se olla paljon raskaampaakin. Saan työstä paljon sisältöä elämääni. Saisin sitä toki muualtakin, mutta ihan hienoa, että ikääkuin velvollisuuksistakin. Työstä nauttiminen riemastuttaa erityisesti palkkapäivinä, todella minulle tästä maksetaankin. (Ja toki kyllä tavallaan ihan kuuluukin, sillä suuri on vastuukin ja menetetystä vapaa-ajasta jotain kuuluu usein korvaukseksi saadakin.)

Viikonloput ovat ihan parhaita. Menevät nopeasti, vaikkei olisi mitään erikoista, antavat voimia. Ja pojat, ja koti ja kulta. Ehkä vähitellen sopeudun tähän kaikkeen uuteen, kunnes taas pitää sopeutua seuraavaan uuteen... Ehkä ihan kohta ei ihan niin usein tarvitse istua sohvassa nollaamassa tekemättä yhtää mitään, käsilläkään. Aina minä toivon, että joskus taas jaksan järjestellä ja siivota. Tehdä esikoiselle toivomansa uuden kepparin, pelata kuopuksen kanssa shakkimatsin. Ehtiä tiskata kultaa ennen edes jonkun tiskin.

Rakastan tätä perhettäni tietenkin, vaikka välillä liikaa mieteksinkin ja uuvutan ajatuksilla itsenikin. Muttei päivääkään, etten hymyilisikin ja sen te hyvin tiedättekin. Koska se työkin on kivaa ja ennen kaikkea ja erityisesti ihanimpia te, miehini ja poikanikin. 

Kuvat on päiväkotimatkalta. Olen ottanut ehkä kymmenen kuvaa syys-lokakuussa. Tähänkin ehkä kaipaisin pientä muutosta, paluuta. Kuvat on otettu, sillä minulla on samoilta nurkilta kuvia esimerkiksi lokakuulta 2008. Jolloin kodissamme oli vielä vauva, esikoinenkin kotihoidossa. Eikö se elämä ennen vain ollutkin niin suloista. Ja yhäkin saa toki onneksi olla.


2 kommenttia:

Pieni Lintu kirjoitti...

Luin joka sanan. Nämä ovat kuin omia ajatuksiani. Meillä on saman ikäiset pojatkin ilmeisesti, ekaluokkalainen ja kuopus joka täyttää loppuvuodesta 5v. Meillä tosin olen osapäivätöissä ja miehen kanssa pystytään vuorotteleen ja kuopus on kotihoidossa vielä, mutta meneekö meidän vauva muka ensi syksynä eskariin. Ihan hullua!

Tavallaan on ihanaa kun vauva-aika on ohi, mutta haasteet ja ongelmat on isompia. Kouluun pitää ehtiä aamu-unisen kanssa, stressaan oppiiko koskaan lukemaan. Ja meidän kuopus on niin vauva..syö huonosti eikä vielä aja ilman apupyöriä eikä osaa hiihtää eikä luistella - kaikki nämä pitää opetella alle vuodessa.

Joola kirjoitti...

Kiitos kommentist Pieni lintu. Onni on jaettu ajatus:).

Haikeus on läsnä jokaisessa päivässä vähintäänkin murusena, kun koululainen koululaistuu, mitä se sitten ikinä onkaan se koululaisuus ja kasvaminen. Ja tottakai se on kuitenkin ilo. Että saa seurata kasvua, kasvaa mukana. Ettei kehitys seisahda.

Olen kuullut ja lukenut liikaa loppuvuoden pojista. Jännitän omani "kohtaloa", ja kuitenkin yhtä aikaa haluan antaa hänelle mahdollisuuden omaan polkuunsa. Ehkä hän jaksaa ja pärjää maailmassa. Ei käynyt mielessäkään joskus, kun pillereitä pois jätimme, laskeskella, milloin syntyisi, jos heti tärppäisi. Olen molemmilla kerroilla ajatellut, että ihanaa, jos jossakin vaiheessa tulisin raskaaksi. Ja en ollut siinä saumassa tullut ajatelleeksi, että loppuvuodesta syntyminen jotenkin koituisi harmiksi. Toivottavasti ei koidu, ei se niin saa mennä.

Annetaan kasvaa ja oppia omassa tahdissa. Ja voi noita kaikkia hiihtoja ja luisteluita ja muita lajeja. Niin loputtomasti. Lapsiparkoja:). Onneksi useimmista voi ehkä myös nauttia:).

Voimia ja rauhallista mieltä syksyysi.