sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Palmusunnuntai









Virvon varvon tuoreeks terveeks
Tulevaks vuodeks menneeks talveks
Vitsa sulle, palkka mulle.

Tämä oli sittenkin parhautta. Saada seistä porraskäytävässä, katsella kulman takaa kameran kera kultia. Tuntea jännitys, joka täytyy voittaa, jotta uskaltaa soittaa ihan vieraidenkin ovikelloja. Kuulla oman esikoisen varovainen kysymys "Saako virpoa?" Ei mitään reteyttä, omien pihakaverienkin edessä yhtäkkiä uusi osa, sanoa loru, heiluttaa vitsaa ja muistaa sanoa kiitoksia palkkiosta. Kuopusta jännittää ehkä jos mahdollista vielä enemmän. Mutta esikoiselle sopii, että hän seisoo vähän taaempana korin kanssa, ovat kuitenkin kissakaksikko, saavat toisistaan tukea.

Ja iloa! He tahtoivat virpomaan ja he tahtoivat olla kissoja. Olin huomaamattani päättänyt, etten ota paineita. Saavat mennä, jos tahtovat. Löysin päiväkotityömaalta kaadettuja pajuja, joten kimppu oksia löytyi vaivatta. Koristeluja varten olen kai joskus vuosia sitten ostanut tosi monta pussia höyheniä, sillä saman laatikon nostan vuodesta toiseen pöytään, eivätkä loppuneet tälläkään kerralla. Askarteluinspiraatio iski parahiksi eilen illalla tovi ennen Earth Hour:ia, joten tämänvuotiset oksamme oli koristeltu pääosin kynttilänvalossa.

Lapset lähti miehen kanssa hiihtämään aamulla, ja minulle jäi kaksituntinen aikaa tehdä kissapukuja. Käväisi mielessä, että saavat riipiä jotain pahvikorvaa jostakin ja viitathan heillä
jo onkin, ja mies varmasti iloitsisi jos siivoaisin ennemmin, kuin ompelisin... Mutta sitten ajattelin, että jos vain suinkin saan aikaiseksi jotakin, minkä kelpuuttavat ylleen, niin yritän! Sillä tuskin kauaa enää pyytävät. Tuskin kovin monena vuotena saan enää seistä porraskäytävässä taustatukena. Ja katsoa omia ihania virpojia kotitekoisissa asuissa.

Meikkikynän ostin kaupasta. Vaikka vesiväri olisi varmaan ajanut saman aseman. Huomasin kynän ensin kulkeneen kassan ohi kauppakorissa maksamatta ja pelästyin hirmuisesti ja pyysin myyjältä anteeksi vahinkovarastusta. Hän naureskeli ja kiitteli ja rahasteli ja seliselittelin sitten vielä rauhoittuakseni jatkoksi, että kun virpomakynäksi ja että kun en ikinä osta ja että nyt sitten en huomannut sitä kaikkien muiden ostosten seasta, kun en muistanut että sellaista voisi olla minun korissa.

Kuinka suuri riemu tuli palkkioista. Ihan jokaisesta. Kuinka iloisia olivat, kun joku avasi oven. Kuinka ilahtuneilta jotkut mummut kuulostivat. Yksi antoi konvehtirasiastaan, toinen kokonaisen pikkurakeiden pussin. Mietin sitäkin rouvaa, että mitä jos kukaan ei olisi tullutkaan. Kuinka hän söisi niitä varaamiaan herkkuja kahvin kanssa vielä vähintäänkin vappuna.

Lunta satoi hiljalleen ja ilma oli kolea. Kerrostalon yläkerroksen parvekkeelta käväisimme ihailemassa maisemia. Painan syvälle mieleeni poikieni ilmeet ja olemuksen tältä virpomisreissulta. He näyttivät niin innokkailta ja onnellisilta. Silloin, kun maaiilma on omille hyvä ja valoisa on ihana kellua ja paistatella heidän kanssansa.

Iltapäivällä vielä kummipojan syntymäpäiväjuhlat. Ihana sunnuntai, tällaisesta kelpaa suunnata kohti uutta viikkoa. Hyvää vointia!

1 kommentti:

Mirka kirjoitti...

Voi, miten ihana kirjoitus!

Mä olin tänään myös taustajoukoissa, kun meidän 6- ja kohta 3-vuotias virpoivat naapurustossa. Nuorempi oli se reippaampi ovikellon soittaja ja innokas menemään joka paikkaan. Isoveljensä arasteli, mutta lausui lorun ihan omatoimisesti, pakottamatta. Muistivat jopa kiittää ilman erillistä huomauttelua. Liikuttavaa!

Ajattelin minäkin niitä, joiden luona ei käy kukaan. Jos on kuitenkin varauduttu eikä ovikello soi. Jotenkin tosi surullista!