maanantai 16. huhtikuuta 2012

Jäät lähtee

Huhtikuun alku pikkukuvin. Herneenversoja ruukuissa ikkunalaudalla. Napsitaan ohikulkiessa.
Minulla ei ole kunnon kenkiä kevääseen, olen lampsinut kuivillakin kaduilla luottokumppareissa.
Earth hour ja ystäviä kylässä, kynttilät parvekkeella viinipulloissa.
Poikien Annantalon taideneuvolassa askartelema Kota.
Virpomaoksia, vieläkin vaasissa, pitäisiköhän korjata jo pois, huomenna.
Vanha voikukkamuki ja ystävän tuomaa vihreää teetä kannussa.
Kuopuksen "pukemiskalenteri", josta aluksi oli kovasti apua. Saa piirtää puuhun lehden aina kun on valmiina. (Sittemmin teho on laantunut ja olen kuullut itseni huutavan naama punaisena, että hän on ärsyttävä ja pilaa lähtömme kiukuttelulla. Kirjoitin, vaikka tällaisia en haluaisi muistella.)
Kulhossa uimakoululaisille viskeltyjä muovisia pääsiäivmunia. Väriloistoa tovi altaassa.
Poikien istuttamat pääsiäisvehnät ja askartelemansa mustat kissat, höyhenturkeissa.
Uudella ohjeella leivottua ihanaa leipää ja yövieraille pedattuja lakanoita.
Pieni poika leikkimässä pikkukeittiöllä ja oma pienimmäiseni oppinut ajamaan ilman apupyöriä myös 16tuumaisella.
Keltaisen kerhopäivän eväät, jollaisia itsekin voisin vaikka juuri nytkin napsia.

"Meidänkin" merenrannasta on jäät jo melkein lähteneet. Tuuli oli puhaltanut jäljellä olevat viikolla hiekkarantaa vasten ja sunnuntaina itäisimpään reunaan. Kiikarit löytyivät parahiksi kevätmuuttoihin. Vaikka sorsia, lokkeja ja ohikulkijoita meillä niillä lähinnä bongaavat, ei mitään kovin kummoisia harvinaisuuksia.

Otsikko sopisi siihenkin, että minulla ja pojilla on matkasuunnitelma. Mies jää töihin, kevään lopulla, kesän alettua. Sinä jäät, nää muut lähtee. Mutta se on vasta suunnitelma ja monta mutkaa kurkattavana ennenkuin ehkä tulee totta. Tolkuton ikävä tulee jo pelkästä ajatuksesta. Mutta toisaalta, päivät täyttynevät jostakin unelmoidusta, josta olen palan maistanut jo hänen kanssansa ja nyt olisi lapset vuorossa. Pakkaan mukaan jonkun kotipaitansa ja soitamme ja lähetämme kortteja. Itken, jos itku tulee ja nauran takuulla. Rakkautta. Ja se, että on joku jota kaipaa kovin, se on ihan parhautta.

Onneksi nyt kömmin viereensä, kuuntelemaan veden ropsetta. Mielenkiintoiseksi sääksi luonnehti säätieteilijä huomiseksi ennustettua tuulta ja lumisadetta. Jos voisin, pysyisin vain kotona, mutta olen rohkea ja keksin myös jotain muuta. En ole niin apea enää, kuin perjantaina, rakastan myös nousuja pohjalta.

Hyvää uutta viikkoa.

5 kommenttia:

sade kirjoitti...

Ihana huhtikuun alku. Kiva kun on ystäviä, joiden kanssa viettää tärkeitä hetkiä. Laittaa niitä kynttilöitä ja lakanoita. Myös kiukku. Ne kuuluvat elämään. Sopivassa suhteessa.
IHanaa kun teillä on reissu jota suunnitella ja odottaa. Vaikka yksi jääkin pois matkasta niin reissu on varmasti ikimuistoinen. sinulle ja pojille <3

Anonyymi kirjoitti...

Mikä ihaninta, kun pohjalta on noussut, tuntuu maa taas tukevammalta, jalat kantavammilta, kaikki tasapainoisemmalta. Ainakin hetken. Tyyntä myrksyn jälkeen.

Ja tuo matka... oih. :)

maarit

Anonyymi kirjoitti...

Olen jo kauan sitten päätynyt siihen lopputulokseen, että mitään sellaista tasaista onnellisuuden tilaa ei ole olemassakaan. On vain niitä pieniä hetkiä, joista on osattava nauttia silloin kun ne sattuvat kohdalle. Välillä niitä hetkiä on tiheämmässä, ja toisinaan niitä ei tunnu löytyvän millään. Kun pystyy hyväksymään sen, ja myös sen että joskus voi myös vähän masentaa, niistä huonoista hetkistä pääsee helpommin yli.

Sen perusteella mitä sinusta tiedän (ei kovin paljoa, myönnetään), sanoisin sinun olevan sekä mahtava äiti ja muutenkin hieno ihminen. Lapsesi ja miehesi voivat olla onnellisia saadessaan jakaa elämänsä kanssasi. Kaikki vanhemmat tuntevat välillä syyllisyyttä äänen korottamisista ja hermojen kiristymisistä. Itse yritän uskotella itselleni sen olevan tärkeää lapsen kehityksen kannalta, että näkevät myös sen puolen meistä aikuisista. Anteeksipyytämisen taitoa on myös hyvä harjoittaa näiden tilanteiden jälkeen.

Ja tahtoisin vielä lisätä sen, että aina kun kaipaat niitä ystäviä/rakkaita jotka ovat jossain kaukana, niin muista, että myös he kaipaavat sinua. Sillä tavoin se ikävä ei tunnukaan niin ikävältä.

heini kirjoitti...

Olen täällä aiemminkin piipahtanut, mutta tänään luin paljon vanhojakin postauksisasi. Jotakin niin "tuttua" blogissasi. Olimmekohan samassa taideneuvolassa, mekin tehtiin siellä kota ma:na 26.3.?

Joola kirjoitti...

Kiitän kirjoituksistanne, kiltit ja ihanat. Heini, hauskaa, jos melekin tunnistit minut:). Me oltiin iltapäivän ryhmissä, joihin oli ilmoittautuminen. Viiden kerran kokonaisuus. Se on toiminut nyt kellonajallisesti aamupäivän avoimia neuvoloita paremmin. Joskus käytiin niissäkin. Ja vierailin pitkästi blogissasi ja lapsesi eivät näyttäneet tutuilta:), eli te ehkä olitte aamupäivissä.

Sade, kiitos kannustuksesta. Varmasti ikimuistoinen. Toivottavasti uskallamme lähtöön. Ja ilmestyy tarjouslennot! Luotin hulluihin päiviin, mutta ei lykästänyt, kääk.

Maarit, tyyntä myrskyn jälkeen, ja ennen seuraavaa! Aallokkoon tulee vain tottua...

Anonyymi, kiitän, että jaksoit kommentoida. Kiitos kauniista sanoista. Kauhistuttaa kyllä välillä, että entä jos tuntisit, sanoisitko, että olitkin saanut väärän käsityksen. Kamala äitihän tuollainen on oikeasti. Yritän olla rehellinen blogissani, vaikka tämä onkin vain osa ja pala elämääni. Haluan kirjoittaa kaikesta hyvästä ja ihanasta, nyt kun lasten ihana pikkulapsiaika kiitää ohi vauhdilla. Mutten halua jättää mainitsematta, ettei elo ole yhtä hunajaa ja siirappia. Etten vain ruokkisi sellaista epätodellista elämänkuvaa - tai voi sellainen autuus jollekulle olle ihan totta. Ainakin siltä se välillä tuntuu, vaikkapa kun vierailee monissa kauniissa blogeissa...