Tikapuut

Illalla olimme ihan poikki. Esikoinen tahtoi nukahtaa sohvalle ja yritin usuttaa sänkyyn vaikka ymmärsinkin, miten ihanaa joskus on nukahtaa sohvaan. Kerroin, että sitten kun isona muuttaa omaan kotiin, voi nukahtaa vaikka joka ilta sohvaan. Ja että minäkin usein nukahdin. Vaikka ihan ekassa kodissani sänky juurikin oli sohvani. Esikoinen hymyili ajatukselle ja mietti, että sitten voi nukahtaa kyllä muuallekin, vaikka minne. Vaikka kaapin päälle. Kerroin, että minulla on ollut sellainenkin huone, jossa nukuin kaapin päällä joka yö. Teininä Japanissa. Syvän futoonikomeron päällä oli varastotilaa, jonne sain patjan. Siellä mahtui hyvin istumaan. Minulla oli yölamppu ja muistan ne kuvat jotka olin laittanut seinään. Ja ne musat joita kuuntelin ja ne kirjeet joita luin ja kirjoitin. Ja kuinka kuu paistoi joskus sadunhohtoisesti kulmaikkunassa, kun kävin alhaalla mankan luona kääntämässä kasettia. Ja kiipesin sitten taas takaisin tikapuita pitkin. Veljeni oli tehnyt ne tikkaat minulle puukäsityötunnilla. Muistelen. Kuinka hienoa sekin, että veljeni teki minulle tikapuut. Harmi, että niitä ei pakattu konttiin, kun muutimme Suomeen. Niitä parempia sisustustikkaita en keksi. Enkä äkkisältään ajatellen muita enää huolisi.

Lauantaina en saanut mitään aikaiseksi. Vaikka piti. Yöllä en saanut nukutuksi. Jännitti ja ahdisti. Se, etten saa aikaiseksi. Etten osaa siivota ja olla ahkera. Etten osaa keittää kahvia tai laittaa tarjoiluja. Se, että minulla on nolo työ ja liian pieni palkka. Minulla ei ole sopivia vaatteita ja kotimme on täynnä rompetta. Yön pimeinä tunteina ehti mieleen tulla vaikka mitä muuta. Ja se, että meillä on oikeasti kaikki tosi hyvin ja ettei ole mitään syytä murehtia ja ruikutella. Sanoin jo ääneen miehelle senkin, että soitetaan aamulla kaikille ja sanotaan, että juhlat on peruttu, ei vaan jakseta. Mutta sitten ajattelin, että ne ovat esikoisen juhlat. Ja että hauskaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia niitä tulijoita.

Mies kuunteli, rauhoitteli, jutteli. Kello siirtyi ja aamu tuli lähemmäksi. Yhtäkkiä mieli oli jopa miltei tyyni. Saatan olla rupsahtanut ja kodissamme puitteet rempallaan, mutta meillä on minusta hyvä meininki. Mikä sen parempi olisi. Miksei se minulle riittäisi.

Aamulla jo odotin, että ystäviä tulisi. Tuntia ennen tulin kaupasta ostamasta kahvia. Leivon sämpylät kohonneesta taikinasta. Kävin suihkussa. Vatkasin kermaa ja maustoin sen vaniljalla. Koristelin kääretortut esikoisen kanssa ja huomasin niiden olevan tosi kuivia. Puristin päälle appelsiineista mehua ja kävin sipaisemassa ripsiväriä ja kampaamassa ihan märkiä hiuksia. Heitin mekon päälle ja iskin kaksi helmililjaa multaan parvekkeella. Nostin pöytään kuppeja ja lautasia ja laskimme kuinka paljon tarvitaan lusikoita. Pojat kirmaili ja vaihtoivat - hmm - persoonallisia juhla-asuja.

Illalla olimme väsyneitä. Se oli hyvää onnistuneiden juhlien jälkeistä väsymystä. Muistimme heti vieraiden lähdettyä, ettei muistettu nostaa pöytään tarjollevarattuja hedelmiä. Enemmän harmitti kuitenkin se, että seuraavaan kertaan on niin pitkä aika.

Kauan on siitäkin, kun kiipesin kaapin päälle nukkumaan tikkailla. Ajat muuttuu. Mutta moni ihminen on säilynyt matkassa mukana. Se on onni ja hienoa. Kiitos päivänsankarin kummit ominenne että olette olemassa.

Tunteja maailmalle

Huomenna on Earth Hour. Meillä se kulkee nimellä "valojensammutuspäivä", mikä sinäällään ei tee kunniaa itse aiheelle, mutta on päivän konkreettinen viettotapa. Valot sammutetaan ympäri maailmaa klo. 20.30-21.30. Meillä juhlitaan huomenna kolmannen kerran pimeässä maapalloa. Kynttilöitä sytytetään ja perinteisesti on syöty suklaakakkua.

Tänä vuonna teemana on "Tunti ei riitä". Niinpä.
Olen kirjoittanut joskus aiemmin blogissani näin:

"Kuinka kerron pojille, että luonto on meille tärkeä. Että sen suojeleminen vaatii välillä ponnistuksia, luopumisiakin ja pähkäilyä, mutta että siinä on järkeä. Kuinka osoitan lapsille, että heidän tulevaisuudellansa on järkeä. Että minun tehtävänäni ei ole haalia kokoon suurta omaisuutta vaan mielummin lähteä tuhoisia jälkiä jättämättä.

En aina tiedä. Saarnaaminen tuskin mitään antaa, eikä myöskään pelottelu. Mutta ulos luontoon vieminen on hyvä alku. Ja siellä ihastelu ja kuuntelu."

Mitä muuta konkreettista? Sen yhden vuosittaisen tunnin ulkopuolella:
Meillä ei syödä lihaa. (Minä ja pojat ei missään, mies joskus kodin ulkopuolella.)
Meillä ei ole autoa. Vuodessa liikutaan yksityisautojen kyydissä muutamia kertoja.
Meillä on ekosähkösopimus.
Jätteet lajitellaan ja kierrätetään. Taloyhtiön jätekatoksesta löytyy oma kierrätysastia energiajakeelle, biojätteelle, lasille, metallille, paperille ja keräyskartongeille. (Olin taloyhtiön hallituksessa ajamassa kaikki kyseiset pörtöt uusittuun jätekatokseen.) Sekajätettä tulee usein vajaa pussillinen viikkossa, jos sitäkään.
Lahjoitamme säännöllisesti rahaa Greenpeacelle, Suomen Luonnonsuojeluliitolle ja Luonnonperintösäätiölle.
Äänestän aina vaaleissa ihmistä, jonka toivon ja uskon ajavan ennen muuta luonnon etua, inhimillisesti.
Lentomatkan olemme tehneet viimeksi vuonna 2005. Kävimme siskoni perheen luona Euroopassa.

Meillä on vain kaksi biologista lasta.

Tämä lista on ennen muuta itselle niiden hetkien varalle, kun tuntuu, että miksi minäkään en tee mitään. Miksi seison tumput suorina katsomassa, kuinka lapsiltani viedään pallo alta. Arjen valinnat ovat ryntäykseni barrikaadeille. Ja kyllä minä marssimaankin olen monasti mennyt...

Huomenna illalla vietämme siis Earth Houria. Katsomme päivällä varmasti You tubesta WWF:n kuvamateriaalia. Meille aikuisille on varattu dokumentti "Typeryyden aikakausi" jossakin välissä katsottavaksi. Ja minulle ja pojille olen tehnyt viiden biisin soittolistan: Hanna Pakarisen Mörkö Mainio aloittaa sen. "Mörkö mainio, heräsi ja päätti tänään muutan maailmaa... Toisena Laura Närhi saa laulaa Gösta Sungvistin Raparperitaivaan. "Mitä merkitsee muutamat vuodet. Tai tuhannetkaan. Kun on ihminen pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan... Rauhallisten tahtien perään irrotellaan Kirkan biisillä Varrella virran. Kuinka monta kertaa olen laulanut sitä partiokavereiden kanssa iltanuotioilla... Paukkumaissia meillä on levyllä. Taivaan sineen biisissä lauletaan kyllä lentokoneesta, mutta kertosäe on oiva ja tarttuva: "Maa kutsuu ystävii. Nyt tarvitaan sinuakin." Lopuksi, yllätys yllätys, tämän vuotinen euroviisuedustajamme Paradise Oskar saa laulaa Da Da Dam. Ja minä itken ja hymyilen, sillä hömppäkisathan ne on. Mutta laulussa on suloiset sanat ja haluan uskoa että niitä poikia omenapuissa on olemassa ja ehkä vaikka kaksi kasvaa täällä meillä kotona. (Saa, saattaa, heistä muutakin tulla.)

Ihmiset hyvää viikonloppua. Mukavaa Earth Houria itse kullekin, toivon että olette mukana.

Valot

Kirjoitan usein nykyisin kävellessäni yksin. Mielessäni. Ajatukseni tulevat kirjoitettuina lauseina. En kuljeta muistikirjoja. Osa lauseista katoaa, osan toivon salaa tallentuvan jonnekin, ja tulevan esiin joskus uudestaankin.

En tahdo syksyllä töihin. Haluan jäädä kotiin nuorimmaisen kanssa. Tehdä rauhassa niitä asioita, joita tehtiin, kun esikoinen oli neljän hujakoilla. Haluan, että nuorimmaisellanikin on sama kasvurauha. Esikoisella alkaa eskari. Voitaisiin viedä ja hakea ja päiviin mahtuisi siltikin myös paljon muuta.

Mutta samanaikaisesti haluan olla yhteiskunnalle hyödyksi. En vätys. En loinen. En toisten siivillä eläjä, hyväksikäyttäjä. Enkä edes tiedä, mitä pojat haluaisivat, jos saisivat valita. Ainakaan eivät osaisi punnita kaikkia puolia asioista. Mitä menettää, jos ei käy ansiotyössä. Mitä siitä ehkä saa. Ja kun kuopuskin on kuitenkin (jo) kolme vuotta, neljä tulee täyteen marraskuussa. Kotivanhemmuus on vielä puolusteltavissa, jos kotona on niitä alle kolmivuotiaita...

Mutta minulle he ovat vielä pieniä. Varsinkin, kun tiedän, ettei ketään ole enää tulossa heidän jälkeensä. Minä haluaisin nauttia nyt tästä hetkestä ja niin kauan kuin se on mahdollista ikinä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä, vaan jostakin ihan muusta. Mutta tämän kai halusin sanoa. Että poikani ovat elämäni suurimpia valoja. Eivät ainoita, mutta tärkeimpien paikalla.

Ja sitten sen, että tänne on tullut taas se kauhea kiukkuinenkin akka. Se joka alkuvuodesta pysyi niin hyvin poissa. Aamulla puin hirveän kiukkuisena nuorimmaiselleni haalaria. Olimme myöhässä taas metrosta ja tarhasta ja pinna oli ajat sitten tainnut katketa. Lamppu syttyi otsani yläpuolella. Varoitusvalo siitä, että ilmassa on ylikuumenemista. TÄTÄ MiNÄ EN ENÄÄ HALUA, yritin sanoa itselleni. Siis raivoa ja rumia sanoja. Se rauhallinen järkevä äitiys tuntui paljon paremmalta!

Mikä silloin oli toisin, tammikuussa? Olimme terveinä, meillä oli selkeä rytmi ja minä kävin kuntosalilla useita kertoja viikossa. Mikään noista kolmesta ei nyt oikein toteudu. Koitan etsiä taas pian palasia kohdillensa.

Tasapainoa etsiessänikin sanon pojille, että he ovat rakkaimpia. Ja nyt haen heidät kotiin luokseni päiväkodista.

Toivotan kaikille hyvää alkanutta viikkoa.

***

Muistelen kiitollisuudella Japanissa viettämiäni aikoja. Tajunnanvirta on melkoista soppaa hetkinä, jolloin olen yksin. Kumpa kaikki olisi siellä jo hyvin.

Seisoksissa

Katson ruudulta mustaa aaltoa ja se on viedä minutkin mennessään. Tunnen, kuinka käsivarsistani katoaa voima ja niitä tekee mieli vain riiputtaa. Mietin, miksi sitten katson, kun se on kerran näin kauheaa. Mitä se auttaa, onko se jotain uteliaisuutta vaan. Koti on aivan liian hiljainen ja alitajuntaan saakka jää kaikumaan toisiaan vasten aallokossa kolisevien autojen, talojen ja minkä kaiken lie kolke. Kovin moni on kuvannut. Ja melko hiljaisena. Näky on niin hyytävä, ettei ihme, että kirkunatkin on kadonneet kurkusta.

Olen kaihtanut mustia vaatteita jo pitkään, mutta nyt sellaisten pitäminen tuntuu hyvältä. Ne kantavat surua ja osanottoa puolestani ja kanssani. Kynttilöiden liekillä on tärkeä viesti: minä ajattelen sinua ja toivon hyvää, parempaa, rauhaa. Yksi selviytynyt nainen kertoo, ettei tiedä, onko hyvä vai huono, että on yhä elossa. Voin kuvitella hämmennyksen määrää. Kaikki on hävinnyt eikä huomisesta tiedä tai osaa ajatella mitään. Hävitys on niin suuri, että on mahdoton nähdä minkään palaavan uomiinsa, missään, koko maassa. Ja vielä ydinvoimalatkin käyvät vuotamaan...

Halauaisin tehdä jotakin konkreettista auttaakseni. Esikoinen kysyy, voiaanko me lähettää niille vaatteita, ne saattaisivat tarvita, kun kaikki on huuhtoutunut pois. Voi kulta, niinpä. Kerron Japanista ja siitä, että siellä varmasti on jo ryhdytty auttamaan niitä, joilta kaikki meni. Ne, joille jotain jäi. Sitä en kerro, että ihmeen hitaasti apu aina tulee tarvitseville. Että ihan hirvittävän moni palelee, pelkää, odottaa, kituu, kärsii, on nälässä. Sillä poikani on vielä pieni ja ehkä kuullut tästäkin tragediasta jo liikaa.

Mutta miksi siis katson, luen, kirjoitan. Ehkä siksi, jotta muistan. Minua heilauttaa pienemmätkin murheet ja monesti ne yksilön tasolla voivat olla yhtä murheellisia kuin tsunamin tuhot maailmalla. Mutta jos ei edes tällainen seisauta. Saa haukkomaan henkeä, vaikkei olekaan itse kuohussa, vaan seuraa kilometrien päässä turvassa sivusta. Jos ei edes tämä saa miettimään, mikä onkaan tärkeää, niin mikähän sitten?

Minun elämässäni on niin moni asia hyvin. Minä rakastan miestäni, poikiani, perhettäni, kotiani, läheisiäni, luontoani - joista viimeinen ei kyllä ole lainkaan omani, ja saattaa halutessaan viedä vaikka kaiken edellä luettelemistani... Siksi rakastan nyt. Kiitän nyt. Iloitsen nyt. En kaipaa mitään lisää koko ajan vaan näin on hyvä nyt.

Sillä pahaa on ja tulee aina olemaan. Kaunista voi joutua kaivelemaan, mutta etsiminen kannattaa. Onnen kokeminen kantaa.

Voimia ja valoa tähän uuteen viikkoon. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

PS: Esimerkiksi nämä kuvat vetävät vaisuksi

Samassa veneessä

Osa minusta on Japanissa. Tuntuu kuin olisin monella tapaa pois tolalta. Ei tunnu siltä, että ollaan kaukana, ettei kiikuta minua, ei edes siltä, että onneksi me ollaan turvassa. Tuntuu, kuin Sendai olisi naapurissa. Olo on pelokas, surullinen, onneton.

Ja kuitenkaan, minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä kaikki kauheus voi pahimmillaan tuntua. Voin vain arvella. Kuinka mikään, ei enää koskaan ole kuin ennen, vaikka aurinko aina laskettuaan onkin jo uudestaan nousemassa.

Lähetän lämpimimmät, rakkaimmat, rauhaisimmat ja toiveikkaimmat terveiseni Japaniin. Hädän, epätoivon ja totisen arjen keskelle. Ja jollain on häätkin varmasti tänään ja syntymä tai muu juhla. Järistykset ja aalto ei kysyneet lupaa tulla.

On ehkä jonkun mielestä härskiä, mutta jos sallitaan, toivon, että tästäkin kauheudesta voitaisiin jotakin hyvää oppia. Että viimeinkin ryhdyttäisiin etsimään todellisia vaihtoehtoja aikapommille nimeltä y d i n v o i m a.

Rauhaa ja rakkautta.
***

I feel like Sendai is my neibour town. I feel scared, sad and unhappy.

I send my warmest greetings to people in Japan. I am thinking about you with all the love and care I ever can imagine. (Even my written english is so so bad.)

Peace. And love and endlesly hope.

Tervehdys

Meillä on sairastettu viitisen viikkoa. Ehkä pisin putki ikinä. Vesirokot, vatsataudit ja nyt yskää. Mietityttää, mikä pienten murujen immuunivasteessa mättää. Saisi jo riittää.

Olen katsonut dokumentin ruuassa piilevistä myrkyistä. Laitan samaan kastiin vaikkapa parin vuoden takaisen Monsanto-dokumentin kanssa. Tai sen hiljattain tulleen, jossa puhuttiin myrkkyjäämistä vaatteissa. Katsomisen jälkeen mikään ei ole kuten joskus on saattanut ajatella. Vaikkei dokumentissa sinäänsä ole mitään uutta... "Terveys lautasella" on katsottavissa ylen Areenasta vielä kuun lopulle saakka. Suosittelen, ja pyydänkin, että teette niin. Tai jos dokumentille ei nyt ole aikaa tai mahdollisuutta, voipi lukea vaikka tämän Taloussanomien artikkelin. Siinä minua kyllä nyppii markkinavoimien tyyli syyttää kuluttajaa tyhmistä valinnoista. Auktoriteetin soisi olevan se viisas, esikuva, hyvään pyrkivä ja muitakin siihen usuttava...

Dokumentin jälkeisiin hetkiin toivotan hyvää seuraa tai jotakin mieluisaa puuhaa. Sillä tuppaavat masentamaan tällaiset. Mutta periksi ei anneta. Elämä on lahja ja siitä on tarkoitus nauttia. On myös hyvää ja kaunista.

Annan pojilleni suukkoja ja toivotan teille oikein hyvää viikonlopun jatkoa.