Kohta kuusi

En ollut pitkään aikaan ollut ihan yksin hiljaisessa kodissa ja itkuhan siitä tuli. Kävin ajattelemaan heitä, jotka ovat saaneet tuntea suurimpia suruja, joiden lapsi on voinut vaikka kuolla. Päätin mennä pian hakemaan omani luokseni. Illalla kerroin heille, kuinka minulle tuli suru ja juttelimme, kuinka elämästä ei aina ihan tiedä. Että meillä on vain eilset ja Nyt, siispä nautitaan niistä.

Olen pitänyt huolta itsestäni. Syönyt, nukkunut, liikkunut. Muistanut d-vitamiinin. En ole raivostunut pojille, vieläkään. Kuinka ihmettelenkään äkillistä mielenhallintaa. Kamalalta kyllä näytän. Minulla on yli kymmenen vuotta vanha toppapuku, sillä kahdesta muusta toppatakistani, on vetoketju rikki. Kun kauhistelen kuvaani metron ikkunan heijastuksesta ajattelen, että seitsemän vuoden ajan poikien tarpeet ovat menneet edelle. Ja saavat mennä yhäkin. Kaikkea ei voi saada, jostain voi luopua. Ja minulle se luopuminen nyt on tapahtunut omasta vaatetuksesta ja voisi sitä paljon pahempaakin tapahtua.

Ja entäs sitten koti. Meillä on tosi sekaista. Pölyistäkin ja likaista. Siinä minulle seuraava haaste. Palkitsen seuraavaksi itseäni, kun onnistun olemaan siivous- ja järjestelyrintamalla reippaampi. Mutta kuitenkin se on toisarvoista. Jos jokin tärkeämpi ajaa edelle. Kuten kutsukortti-inspiraatio tai hetki kirjanlukua molemmat pojat kainalossa sohvalla.

Viikonloppu tuntuu suurelta lahjalta. Ja jos hyvä tuuri käy, saamme maanantainkin jatkaa vielä vapaalla. Mutta sitä en uskalla vielä pojille ääneen sanoa. Toivon, että saan aamulla, kun laulamme esikoiselle paljon onneata, jatkaa, että nyt ei tarvitsekaan heti nousta ja hoppuilla. Voidaan aloittaa Ronja, jostaa olen pari vuotta sitten luvannut, että kun täytät kuusi vuotta... Kuopukselle täytyy keksiä muuta, sillä hänen täytynee odottaa vielä omat kolme vuottansa...

Kaupassa olen käynyt. Tänään saadaan viikonlopunkunniaksi soijanakkihodareita. Tiedän, että se ilahduttaa poikia yhtä paljon kuin minua. Eli siivoilulla tai ilman, hyvää lauantaita ja sunnuntaita! Pari kuvaa vielä lataan, ja sitten saan jo mennä kohti päiväkotia.

Täältä tullaan pojat, olette parasta, mitä tiedän, te, ja kulta.

Kuulumisia

Jos he leikkisivät koiria nyt hetken, ja minä voisin kirjoittaa. On ikävä tätä kanavaa. Ihan perusarkeen mahtuu paljon sanottavaa.

Nöyryyskouluista. Koti on täynnä rikkoontuneita kodinkoneita. Pesukone ja hella niistä suurimpina. Kun uimakouluun on ilmoittautunut 3/30 ja alle kympin on nykyinen tuntipalkka. Lasinen täysinäinen oliiviöljypullo putoaa (rikkinäisen) hellan kulmalle ja valuu siitä tietenkin ties minne. Ja kuopus ei ehdi saunavuorolla vessaan saakka vaan kakkaa putoaa matkalle, myös muoviritilämatolle. Paistetut pinaattiletut alkavat savuamaan, kun lettupannun viereinenkin levy on kääntynyt kutoselle. Räks, sanoo kaunis japanilainen lautanen. En pääse ylpistymään täällä, en.

Mutta minä olen ollut yli kaksi viikkoa räjähtämättä pojille. Edes edellämainittujen asioiden pyörteissä ei ole lipsahtanut mitään ärräpäitä. Tai kiukkuiset kädet eivät ole ohjanneet sankareita miettimispenkille tai omaan huoneeseen jäähylle. Poikkipuolisia sanoja olen sanonut kyllä, mutta hallitusti. Se on hieno tunne, kun kykenee olemaan vahva mutta järkevä ja ymmärtäväinenkin tietenkin. Olen ihan käsittämättömän tyytyväinen. Pojat niin ansaitsevat äidin, joka ei rähjää turhasta. Sillä he ovat ihania. Ja pohjimmiltaan kovin kultaisia. Ja vielä niin pieniä, lapsia.

En ole edelleenkään sitä mieltä, ettenkö saisi suuttua. Mutta kaikki äidit tietänevät hetket, jolloin suusta tulee ihan överillä äänenpainolla kiukkua. Vähempikin riittää, sen olet nyt vihdoin voinut todeta ja tuntea.

Kuinka? En tiedä, tähdet vissiin ovat olleet suopeassa asennossa. Tein kyllä itselleni "kalenterin", mutta olen minä jonkinlaisia sellaisia tehnyt ennenkin. Jos selvitin jonkin kiperän tianteen hallitusti, annoin itselleni pikkutaskuun HYVÄ- paperin. Ja kun niitä oli joka taskussa, 17, ostin palkkioksi onnistumisestani lehden. Ja sitten asetin seuraavan maalin.

Mitä muuta kuuluu. Esikoisella yksi alahammas heiluu. Meille kerrotaan silläkin tavalla, että pikkulapsiaika on todella katoavaista. Ei kannata höntyillä ja haluta heti kaikkea, pian he ovat jo isoja, ja sitten on taas ihan uusien juttujen aika. Töissä nuuhkin vauvojen lumoavaa tuoksua. Ja pidän suurena etuoikeutena jo sitä, että saan olla hetken siinä heidän luona. Vaikkeivät he ole minun omia. Kaikkien valojen ei tarvitse olla. Muistan, kuinka poikani olivat sellaisia ja olen kiitollinen siitä kaikesta. Hiukan isommatkin ovat yhtä arvokkaita.

Entä tuo Kulta. Tiedän, ettei meillä kummallakaan ollut alttarilla mitään käsitystä, mitä kaikkea meillä onkaan edessä yhdessä. Eikä ole vieläkään, mihin meitä seuraavaksi viedäänkään... Mutta niin kuin silloin, tahdon. Rakastan.

"Koirat" haluavat myös koneelle. Tai sitten minut heidän luokse. Iltapalaa ja makoilua sohvalla. Viimeiset voimaannuttavat kotihetket ennen uutta viikkoa. Tammikuun viimeistä. Toivon teille ja meille hyvää sellaista, tällä erää tällaisia terveisiä!

PS: Tuula, joka lahjoitti minulle "Beatiful Blogger" -tunnustuksen, tuo kuva päällystetyistä tulitikkuaskeista on sinulle. Minusta olin niin hauskaa lukea blogistasi, että sinulla on tapana ajautua moisiin puuhiin, kun ehkä pitäisi siivota tai tehdä vaikkapa muuttoraivausta. JUURI SELLAINEN MINÄ OLEN. Tulitikkuaskien päällystys on oikein ihanaa hupia, ollut jo vuosia:)

Vapaapäivänä...

Hiihtämässä.

Perjantaina tajuan, että jos meinaamme jaksaa hiihtämään ja luistelemaan, talvilajit on otettava viikonloppujen ohjelmistoon. Onneksi tänään paistoi aurinko. Hiihtoretkestä kaakaoineen ja voileipineen jää mukava muisto. Tunnen itseni sankariksi, kun sain aikaiseksi. Vaikka ihan peruskauraa kai pitäisi olla, tarjota lapsille vaikka joka päivä hiihtoretki. Muttei nyt ole.

Metsässä oli kaunista ja rauhallista. Poikien perässä oli ihana suksia ja huhuilla, että olettepa urheita ja taitavia. Teidän kanssa on ihana olla!

Joka sana oli totta.