keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Palstalla heinäkuussa 2009 osa 7







Mansikka-aika on lyhyt. Suomen kesä on lyhyt. En voinut olla ajattelematta, kun marssimme kukkien reunustamilla poluilla kuopuksen kanssa viljelypalsta-alueella illalla. (Esikoinen taas mieluummin miehen/isin kanssa kotona.) Naapuriviljelijät lohduttivat, että sitten tulee mustikka-aika ja vadelmat ja herukat ja koko ajan kaikenlaista niin ettei hengähtämään kerkeä.

No meidän palstalla sadonkorjuu ei ole urakoista suurimpia. Voi olla että vielä saadaan pari papua ja ehkä jokunen porkkana. Ja mustaviinimarjoja, mutta niiden poimiminen on aika kivutonta, eikä linnuista ja rikkakasveistakaan ole niille vastusta. Tänään sentään kuitenkin vielä niitä mansikoita. Ja kaksi hernettä ja uusia keltaisia kukkia.

Oli taas niin kaunista. Saksittuani läänin heinikkoa, oli ihana noukkia kuopuksen kanssa marjoja. "Auttaa", hän osaa sanoa. Ja auttaakin nykyään monessa. Ollessani heinikon kimpussa, häntä hiukan tympi osansa. Huhuili minua yhtenään yleiselle työkalulaatikolle huvikseen hakemaan haravia ja kuokkia. Mutta sitten keksi repustani rusinoita ja pesuvadilla oli hauska hattuilla. Ja laulamaan pyysi ja minä sitten heinä heinäsirkkaa ja muura muurahaista monta kertaa siellä autenttisilla paikoilla. Välillä tähyilimme traktoria ja pienkoneita ja hauskasti sirkuttavia tai vaakkuvia lintuja.

Käsienpesu on rituaali, jota ilman en halua poistua. Puhdistavaa monella tavalla. Olisi ollut ihanaa unohtua sinne määrittelemättömäksi ajaksi istuskelemaan ja haaveilemaan, ehkä vaikka kutomaan. Keskittyä niihin asioihin, jotka maailmassa on mallillaan. Unohtaa muu, haikeuskin ja toistella vaan, onpa kaunista, mikä kesäilta. Tai pitää kuopusta sylissä, suukottaa pehmeitä hiuksia, kuiskuttaa kuinka rakastankaan sinua. Kauemminkin kuin mitä teimmekin.

Mutta ei ollut tappio lähteä kotiinkaan. Nostaa kuopus pyörän istuimeen mansikkalaatikkoa vartioimaan. Pyöräillä ihanaa hiekkatietä ja ajatella että kotona on vielä lisää heitä. Rakkaita, ihania, tärkeimpiä maailmassa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihania kuvia jälleen. Somasti maastoutuu pikku apurisi heinien sekaan.:) Tajusin juuri, että en ole ostanut litran litraa mansikoita ja tosiaan, kohta on ohi koko mansikka-aika. Ehkä satsaan vadelmiin tai mustikkaan tai odotan, että saan ensi kesänä sitten parvekkeella mutustella... :) Hyvännäköisiä nuo teidän mansikat. Varmasti makeita.

maarit

violet kirjoitti...

On tuo teidän palsta kyllä kiva juttu. Monesaskin mielessä, kuten välittyy tästäkin kirjoituksesta.
Mitä se haittaa sitten jos herneitä onkin vain yksi;-)
Aina sieltä jotakin varmaan kuitenkin saa, pään sisään ainakin, säilöttäväksi talven varalle ja oikein loppuelämääkin varten.