Tähän saattaisi tottua

On ollut hyvä sairasloma, jos sairaslomalla on lupa hyvä olla. Olen nauttinut ajasta kotona. Lahja saada olla paikalla, kun pojat pääsevät koulusta. Olen ilolla laittanut aamupalat, välipalat, iltaruuat. Olen kuullut sohvalla monet hyvät biisit, kirjoittanut kirjeen, lukenut vähän itselleni ja minkä kähinältäni uskaltanut, ääneen pojille.

Pojat kaivoivat sohvan alta laatikosta isäni vanhan omenapuhelimen. On lojunut siellä hissukseen pari vuotta. (Puhelin, ei isäni.) Ajattelin, että ei se mihinkään virkoa ilman sim-korttia, mutta vähänpä tiedän tekniikasta. Mööpeli on tuonut suurta hupia, sillä pääsee nettiinkin - edelleen ilman sim-korttia. Voi nauhoitella hassuja puhumisia ja äidin lukemisia ja huispausselostuksia. Lapsista oli lysti herätä samaan kitaraherätykseen, kuin Japanissa kesällä 2012. Sää näkyy, Helsingin, Suomusjärven ja Kyoton, ihan vain sillä monille jo tavanomaisella sormenheilautuksella. Eikä minun nyt tarvitse vielä hiipiä tabletteja tutkimaan kaupoille (pojat hartaasti toivoneet). Tällä omena kakkosella mennään eteenpäin monta tovia.

Loppuun lainaus päivän Kirkko ja kaupungista, siteerauksen siteeraus:
Hyväksi elämänohjeeksi erityisherkälle Kaisu Kiventaus siteeraa Elaine Aronia: 
" Ensimmäiseksi sinun täytyy lopettaa se, että yrität elää, kuten ei-niin-herkät ihmiset." 
Sellainen minä taidan olla, ja tuota olen tietämättäni opetellut jo monta vuotta!

Kirjastosta varattu Mondon Tallinna oppas (painos loppu), Luovuus lähtee käsistä (pelkään, etten kuitenkaan jaksa kuin katsoa kaunista taittoa) ja Erityisherkkä ihminen (tosin saatan joutua kirjaostoksille, kirjoja on pääkaupunkiseudun kirjastoissa 162 ja varauksia jo 500 jonossa - joku muukin kiinnostunut aiheesta).

Aamulla takaisin töihin. Lahja sekin, että työ ja riittävästi terveyttä. Todellakin.
Saatan olla tosi kiitollinen ja onnellinen paljosta, tänäänkin.

Lsiäys: Tätä ei tarvitse jonottaa, ja maksutonkin lukuilo on, käytössä heti. Violetin Japaninmatkablogi, ihanaa!

Kuin silloin ennen

Elämän suuret ja vaikeat kysymykset pohdituttivat eilisen. Ovatko lapset jo valmiita kouluun vai pitäisikö huilia vielä päivä lisää. Päädyimme lepoon.

Enkä sitten nukkunutkaan itse koko yönä juurikaan. Höyryhengitys, hunaja, istuallaan olo... Unissaan on vaikea yskiä, päättelin, sillä pysyin hereillä. Katsoin tallenteen boksilta, kuinka rakastinkaan Notting Hillia nuorena. Hymyilytti se, valvoessa.
Aamulla terveysasemalla sanoivat, ettenhän minä mitenkään töihin saa mennä. Selvä, olen pari päivää sairaslomalla. Tulin laboratorion ja kaupan kautta kotiin, tunsin välitöntä helpotusta.

Minähän pidän itseäni korkeintaan keskinkertaisena monessa, joten korvaamaton en ole, miksi en lojuisi tovia hyvällä omallatunnolla.

Ja pojatkin kotona. Kuin joskus pari vuotta sitten. Tämä on ihanaa, vaikken sairastamisesta pidäkään lainkaan. Spotyfy soittaa syysmusaa, raivasin tilaa tuikkulyhdylle, laitoin ruokaa pojille... Luimme Potteria, yksin ja erikseen. Pojat piirsivät ja tietovisailivat. Pian tulee leipälähetys ja vieraita.

Kiitän tästä päivästä.
Enkä pelkää vielä yötä.

Viikon viimeinen, sunnuntai

Pojilla oli viikon syysloma. Ja he olivat sairaina. Rakentaneet legoilla, lukeneet, piirtäneet. Saaneet pelata myös tietokoneella. Ei päästy juuri mihinkään, mitä oli kalenteriin suunniteltuna ja sovittuna. Veljelleni sentään, ennen kuumeita.

Olisin suonut heille oikean loman. Ovat tsempanneet hienosti alkusyksyn. Esikoinen on metrossa joka aamu reilusti ennen puolta kahdeksaa. Ja kulkenut iltaisin peleihinsä ja treeneihinsä julkisilla eri puolille kaupunkia. Kuopus totutellut koululaisen elämään, uusiin ihmisiin luokassa, iltapäiväkerhossa, jalkapallossa.

Ja mies! Mikä loma se on, että sairasmajaa pyörittää ympäri vuorokaudet. Vaikka hän on siinä hyvä. Sitoutumisensa syvä. Isyyteen, puolisouteen.

Minä. Aikalisäni on venynyt aika pitkäksi. Tuomari kyllä huutelee pian jo kentälle. Pää pitäisi taas olla kasassa ja strategia hiottuna. Ja vähintään toinen puoli minusta tahtookin olla iskussa. Vääntää hikinauhaa tiukemmalle, huutaa ugh ja juosta päätä pahkaa vahvana kentälle.
Mutta on sekin sisäinen ääni, joka sanoo, että väsyttää. En jaksa. Onko tässä mieltä. Osaanko kuitenkaan, mitään, ollenkaan. Olisiko mahdollista vain jäädä tähän penkille vielä istumaan. Katsomaan, kun muut pelaa.

Suihkuun ja pukukoppiin en halua.
Haluan olla mukana.
Taivas, olen varmasti rasittava joukkueen jäsen, valmentaja puistelee päätään ja mietii kuinka toimia.

Kai niin kuauan on toivoa, kun jaksan aamuisin nousta. Ja senkin jälkeen! Ei sitä ensimmäistä kertaa ryvetä, ihmiset nousseet pintaan myös paljon syvemmältä.

Hyvää viikkoa.
Lomalle jäävät tai lomalta arkeen palaavat.
Katsokaa, vielä ihmiset halaavat. Voimat palaavat. Suotta salaavat.
Kenellä aina helppoa, kivaa ja hyvä fiilis.
Joku voi olla apuna, kun itse olet apea, vedoton, neuvoton, pihalla, tauolla.
Ja sitten taas, sinun vuorosi, olla se reippaampi?

Sitä odotellessa, alkajaiseksi, poikien kanssa lautapeli.
He huutelevat jo, äiti!

(Kolmas kuva mukana poikien toivomuksesta. "Äiti, laita sinne sun juttuun missä sä aina katot niitä kuvia, kuva tästä meidän lego-kylästä.")

Hei hei mitä kuuluu

Matkalla kauppaan pimeässä järkeilen, toistelen, ettei paikkoihin kannata kiintyä liiaksi, tiloihin. Kotiinkaan, siihen rakennukseen. Puitteisiin on lupa kaivata muutosta, vaihdosta, kun elämä tuo muuta. Joskus on muutettava vasten tahtoa, silloinkin olisi lohdullista ajatella, että majansa voi rakentaa myös toisaalla ja siellä on jotain uutta luvassa.

Myöhemmin kotona mietin vastaavasti, että ihmisiin tulee kiintyä, sitoutua. Kannattaa uskaltaa. Ihmisiä ei niin vain voi vaihtaa, hylätä, jättää, unohtaa. Läheisiä varsinkaan. Tilat ja ihmiset ovat eri asioita, niihin pätevät eri lainalaisuudet.

(Vaikka joistakin paikoista voikin tulla kuin persoonia. Jostakin mökistä, maasta, kaupungista, kahvilasta, kadusta, huoneesta, maisemasta jne vaikka, kuin läheisiä, vähintäänkin hahmoja. )

Minulla on vähän sellainen välitilaolo. Mitä seuraavaksi.

Hämmennyn, kun en keksi, mitä minulle kuuluu. "Mä en tiedä miltä musta tuntuu!"
Helpotun jo siitä, että tiedostan epätietoisuuden. Tällaistahan tämä.

Olin eilen saunomassa naisjoukolla. Juhlimme ystävälle saapuvaa lasta. Jännitän sosiaalisia tilanteita, mutta tiedän tarvitsevani sellaisia. Tunteakseni, että olen elossa ja olemassa, enkä ihan yksin keskellä tätä kaikkea.
Jaettu ilo moninkertaistuu. Huoli ja murhe - jos nyt ei puolitu, niin haalistuu. Tai saa edes lisää kantajia alleen.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa. Että kaipaan ystävieni seuraa. Osan kanssa on jo aikaa edellisestä tapamisesta.
"Hei hei mitä kuuluu?"

Olisipa tämä kaunis ja mukava lokakuu.

Miettimispenkki

Minä olen lukenut jäähyttämisen haitallisuudesta. Kuinka päivänselvää luettavaa. Kuinka konkreettinen esimerkki siitä, että tulee aika, jolloin se minkä joskus uskottiin olevan hyväksi, todetaan päinvastaiseksi. Kasvata siinä sitten lapsiasi. Olen pillereiden pois jättämisestä lähtien pyytänyt lapsiltani anteeksi, etten osaa tarpeeksi, mutta se lohduttaa vain ohuesti.

Esikoiseni ei ole vielä kymmentäkään ja joudun jo katumaan virheitäni. Kuinka väärin tein, kun hän oli pieni, vaikkei hän isoksi ole ehtinyt vieläkään. Kun kuopus syntyi, alkoi aikakausi, jolloin isoveljeä "ojennettiin" milloin mistäkin töllön touhusta. Huomionjanosta! Hän halusi olla varma, että hänkin on yhä rakas ja tärkeä. Hän oli hämmentynyt kaikesta siitä, mitä tapahui yhtäkkisesti ympärillä. Kotiin tuli joku tyyppi, jota kaikki ihaili ja rakasti, pikkuveli. Ja mikä hänelle ilmestyi eteiseen. Miettimispenkki.

Voi tauti! Anna rakas anteeksi. Laitan niin itseni isumaan miettimispenkille tekosiani pohtimaan. Kuinka pahalta mahtaakaan tuntua. Olla siinä nyt sitten yksin pohtimassa mitä ja miksi ja kuinka. Kun aina ei edes tiedä! Harvemmin varmaankin.
Haluaisin varmasti, että joku tulisi ja halaisi. Sanoisi, että rakastaisi. Ja ettei ole mitään hätää.

Kyllä lapseni ovat tuonkin kuulleet, tunteneet. Mutta silti.
Lapseni ovat parasta ja rakkainta mitä minulla on, mitä olen ikinä saanut, mitä olen kokenut. (Vaikkeivät he edes ole minun, omien itsejensä ovat, tiedän, maailman.)
Haluaisin osata olla heille, heidän arvoisensa äiti. Haluaisin olla, osaamatta, yrittämättä väkisin.

Mutta ja kuitenkin, tässä olen siltikin. Vaikken osaisi.
Ehkä he oppivat kanssani armoa. Sitä, että on lupa olla ja elää, vaikkei ole täydellinen. Velvollisuuskin!
Oma osa meillä kaikilla. Oma paikka, oma tehtävä, oma kertomus.

Sen minä haluaisin sanoa heille, joilla on sylissään vauva.
Ja joita ehkä heikottaa ajan kiito ja sen kaiken suuruus, että ihminen on vastasyntynyt vain hetken ja palautumattomasti. Kuinka osata ja jaksaa imeä ja hengittää tuosta vaiheesta talteen kaikki.
Että ei hätää. He eivät ole yhtään vähemmän rakkaita ja ihania isompina.
Se on vielä päivänselvempää, kuin pikkulasten turha jäähyttäminen.
Rakkaus kasvaa ja syvenee joka päivä. Lapsi tulee tutummaksi ja tunteet vahvemmaksi. Vaikka ehkä niihin vähän tottuu.
Silti välillä läikähtää, niin että itkettää.
"Iso" yhdeksänvuotias kävelee olohuoneeseen treeneistä vaikka tai koulusta. Kello on vaikka ilta ja olet lähtenyt töihin jo aamulla ja nyt vasta kohtaatte.
Hän näyttää ihanalta ja suloiselta. Haluat sanoa sen heti ääneen, muttet ole lainkaan varma, ymmärtääkö lapsesi, kuinka todella tarkoitat sitä kaikkea hyvää ja kaunista.

Voisipa vielä ympäröidä samalla lailla kaikkeen siihen hellyyteen, lämpöön, läheisyyteen, rakkauteen, pyytettömyyteen, johon vauvat kiedotaan.
Sinä olet ihana kulta ja äiti rakastaa sinua aina.

(Ainutlaatuinen pikkulapsiaika on toki.
Onneksi en kiirehtinyt pois, he kasvoivat silti. )