pieni PALA TALLESSA

Mitä sinulle kuuluu

2012-01-30T23:08:00.006+02:00

Huomenna esikoiseni on seitsemän. Se on hienoa ja ihanaa ja hän varsinkin.
Hän teki minusta äidin.

Sain tänään tuollaisen tekstiviestin, että mitä minulle kuuluu tänään. En koskaan muista, kun joku kysyy englanniksi "How are you", että siihen kuuluu vastata vain "I´m fine thank you, how about you." Vahingossa aina käyn kertomaan ja sitten kun pääsen sönkötyksessäni vauhtiin, huomaan vastapuolen hämmentyneen ilmeen ja muistan, että ai niin, tämä oli vain se heippauksen jatke, ei sauma todellisille tunnelmille.

Mutta tähän viestiin minun oletetaan varmaankin vastaavan lyhyesti tai pitkästi, mutta oikeasti. Kun saan hampaat pestyä ja herätyskellon säädettyä aamuvalmiuteen, vastaan viestiin, jollei uni tarraa ennen sitä silmiin.

Ja loppuun, mitä sinulle kuuluu, kuulemisiin.

Vaaliviikko

2012-01-28T11:10:00.009+02:00

Päättäisin, että siivotaan sitten, kun vaalit on ohi, jollei esikoisen synttärit osuisi ensi viikolle. Pitää jossakin saumassa vähän raivata, jotta kehdataan kutsua vieraita.
Piilopirttini edustalle on ilmaantunut valtatie kaikessa hiljaisuudessa. Toivottavasti se on vain väliaikaisratkaisu, loppuu pian bensanjakelu ja palaa rauha.

Lisäys: Katselin netistä löytyneitä Haaviston tukivideoita. Eikö tämä http://www.youtube.com/watch?v=fMyKpYPQgMw&feature=youtube_gdata_player ole teistäkin superliikuttava. Niille ihmisille, jotka tulevat minulle kertomaan huolensa siitä, että meillä suvaitaan vihreä kirkkoonkuulumaton sivarihomo jopa ehkä presidentiksi, haluaisin kertoa, että niin paljon pahempaakin tapahtuu maailmassa. Että kakkonen on hyvän asialla.

Green Dream

2012-01-25T10:23:00.015+02:00

Perjantaina kuljemme kuopuksen kanssa metroaseman ohi kerhoon ja huomaan siellä jonkun jakamassa vaaliflaijereita. En ole nähnyt näissä vaaleissa aiemmin, joten uteliaisuus herää, kuka on liikkeellä. Ilahdun, kun nään rouvan rintapielessä kakkosen. Käyn sanomassa, että hän on hyvällä asialla. "Me olemme jo äänestäneet juuri tuota numeroa", hymyilen hänelle ja toivotan vaalityöhön voimia.

Vähän matkan päässä ärsyynyn itselleni, että miksi sanoin Me, sillä minähän äänestin, eikä lapseni. Että onko tämä sitä samaa tautia, joka saa vauvojen äidit vastaaman kuulumisia kysellessä, että me ollaan valvottu öisin puskevia hampaita ja nyt opetellaan tukea vasten seisomista ja syömään sormin kiinteitä ruokia...

Sitten mietin, että toisaalta äänestän lastenikin puolesta. En tiedä, mitä mieltä he ovat aikuisina politiikasta tai juuri mistään muusta. Luonnonsuojelun ja rauhan edistäminen ei voi minusta kuitenkaan olla kovin vaarallista, heidänkään kantilta katsottuna. Eli ehkä olen syyttelyiltä turvassa.

Nyt esikoinen olsi äänestänyt yhtä Paavoista, sillä se tykkää urheilusta ja joku muukin yhtä painava argumentti hänellä oli valmiina. Mutta hän on kiinnostunut kanssani myös tästä koko touhusta. Annoimme molempien poikien nukahtaa sohvalle, kuunnella uneen saakka vaalivalvojaisia. Ja sitä, kuinka äiti kutoi vihreävalkoista kauluria, sillä jännitti niin kovin, etten voinut vain istua.

"Olen onnellinen enimmäkseen, kunhan ilmastonmuutos pysähtyisi, luonnon tuhoutuminen loppuisi ja tulisi rauha." Luotan, että meillä on nyt presidenttiehdokas, joka ajaa juuri näitä asioita. Minusta Tarja on ollut ihan loistava, ja oli hienoa elää aikana, jolloin maahan uskallettiin valita ensimmäistä kertaa naisjohtaja. Vaikkei se totta puhuen minusta tuntunut miltään järin kohahduttavalta silloin, luontevalta. Ehkä siksi, että maahan ei valittu vain ylipäänsä naista, vaan viisas nainen, juuri suomen presidentiksi sopiva.

Samalla lailla nyt toivon, että uskalletaan katsoa muutakin, kuin sukupuolista suuntautumista. Sillä aivan kuten sukupuoltaan, sitäkään ei itse valita. Se aika on onneksi takana, jolloin homoutta pidettiin rikollisena ja/tai sairautena. Eikä Haavisto ole ehdolla homoutensa takia, eikä voi sanoa myöskään, että siitä huolimatta, hänellä on ihan toiset missionsa. Kuten rauha.

Emmekä me ole etsimässä Suomelle kuningasparia, minusta. Nyt valitaan presidenttiä, ei puolisoa, eikö se ole yksinkertaista.

Homous itsessään ei todella ole sairaus, mutta siitä voi ihmiselle selainen tulla, jos häntä ei hyväksytä, pidetään outona ja ulkopuolisena. Enkä nyt tarkoita Haavistoa, hän on löytänyt vahvuutensa ja tullut hyväksytyksi tärkeimpiensä parissa, vaan niitä lukuisia olevia ja tulevia lapsia ja nuoria ja miksei aikuisia, jotka kipuilevat sen kanssa, että heidän oletetaan olevan jotakin muuta, kuin mitä ovat olleet syntymästänsä saakka. Ja kummeksuttaa sanat, että kyllä me hyväksymme, mutta joku raja on sentään oltava. Kasvavat ihmiset ovat herkkiä lukemaan sanojen alta, että toisenlaiseksi olisi kuitenkin tultava, jos meinaa elää yhteiskunnassa täysivaltaisena. Minusta tekojen täytyy olla linjassa suvaitsevaisuuspuheiden kanssa, muuten sanahelinöiltä katoaa pohja. Aivan kuten ihminen voi nousta prersidentiksi, olipa hän tyttö tai poika, niin voi myös ihminen, huolimatta siitä rakastaako hän miestä vai naista.
***
Selasimme eilen aarrekirjaani 90-luvun alusta. Japanilainen Ryo Honda on piirtänyt osuvia kuvia maapallon tilasta. Kauhistuttaa, että siitä on 20 vuotta, kun ostin kirjan kyotolaisen tavaratalon kattokerroksen kirjaosastolta. Paljon on tehty, mutta lisää pitäisi puurtaa, ja nopeammalla tahdilla. Presidentin osansa Halonen on minusta hoitanut ihan hyvin, tietäen, ettei kalenterin täytteitä saa presidenttikään itse sanella. Nyt tarvitaan hyvä jatkaja. Olen iloinen, että toisella kierroksella on sittenkin, mistä valita. En emmi kopilla hetkeäkään, piirrän keskittyneesti kakkosta ja toivon, ettei sitä vahingossakaan muuksi tulkita, sillä Haavisto tarvitsee nyt totisesti jokaisen kannattajansa apua.

Ihmeitä voi yhä tapahtua.

Miksi keksiä kiire...

2012-01-19T14:05:00.007+02:00

Niihin hetkiin, kun sitä ei oikeasti ole.
On selvinnyt, että lehti tulee yläkerrasta, asukkaalta, joka ei ehdi sitä ennen töihin lähtöään lukea ja töissä odottaa työnantajan kustantama uusi mokoma. Kohta kyllästyn lehtien kasaantumiseen nurkkiin, mutta toistaiseksi lehdestä on ollut iloa, siitä kun on vuosia, kun sellainen tuli meille, ja silloinkin vain viikonloppuna.
Tai tuli minulle ekaan omaan kotiin ihan oma myös arkena, kun silloin se oli jotenkin hohdokasta ja aikuista, ihan oma sanomalehti kolisemassa aamulla luukusta. Ja varmaan jokin hyvä opiskelijahintakin vaikuttamassa asiassa.

Esikoinen oli viety ja ulkoiltu rauhassa. Juotu kaakaokin pihassa. Rakennettu penkkaan lumilinna. Silloin voi taas sanoa, että keitetään kuppi teetä ja luetaan uutisia. Lehdessä kerrottiin, että Helsingissä sataa tänään 10-15 senttiä lunta. Ja Itämerta saastuttavasta lannoitetehtaasta luin, Venäjällä, mutta osataan sitä merta liata myös rajan ihan tällä omallakin puolella. Kiinastakin luin, kuinka koulumatka pienillä kestää toista tuntia. En kauhistellut sitä vielä, mutta että ruuatta. Ja että vanhemmat lähtevät kaupunkiin töihin ja lapset asuvat vuodet isovanhemmilla. Ja sielä kaupungissa tienaavat 24e kuussa. Tai se oli joku köyhyysraja, jonka alle jää miljoonia. Että rikkaita ollaan, täällä pohjolassa.

Kuopus perusti leikin sängyllensä. Maisema ihanan luminen ikkunan takana. Tarjoilin leipää, leipäjuustoa ja appelsiinia suoraan leikin keskelle ja jatkoin vielä hetken lukemista.

Ja sitten lähdettiinkin taas kelkalla hakemaan eskarilaista. Nopeasti menee neljä tuntia. Tai rauhassa, niin kuin tällä kerralla.

Päivän lehti

2012-01-17T17:03:00.007+02:00

Tiistaiaamut ovat ihania. Miehellä on iltavuoro ja kuopus saa jäädä nukkumaan, kun vien eskariin esikoista. Kun palaan vientikeikalta, kotona on viikonlopun viipyilevä tunnelma. Tänään meille tuli sanomalehtikin. En tiedä miksi. Sanoin oikein ääneen, että nyt keitetään kuppi teetä ja luetaan uutisia.

Onneksi lehti ei tule jokaisena aamuna. Sen lukemiseenhan saa toista tuntia upotettua. (Toisaalta, kyllä minulla blogienikin parissa palaa minuutteja... Muttei niitä nyt tässä kohtaa lasketa.) Kuopuksellekin riitti lehdestä hupia. Mielipidesivu sai ihan uutta kuvitusta ja löysimme tiedesivuilta artikkelin eläinten jäljistä hangella, kuin tilauksesta, sillä juuri ne ovat olleet tarkastelun kohteena ulkosalla.

Eläintenjälkien lisäksi mieleen ei jäänyt montaa juttua. Vaalit ovat, mutteivät gallupit ole minusta lainkaan kiinnostavia. Iloinen olen, ettei vielä ole uutisoitu polvirukouksista tai lähdetty muuten liikkeelle loanheitosta. Guggenheimi näytti puhuttavan ja iltapäivällä ommellessani neuleeseen nappeja ajattelin, että onni, etten ole poliitikko, sillä olisi kauheaa, jos ei saisi koskaan kääntää takkia, ilman että sitä pidetään raukkamaisena. Täytyisi olla oikeus ainakin viisastua.
***
Kävin äänestämässä illalla, joten nyt en voi kuin jännittää, mitä muut ovat ajatelleet tai ajattelevat kopilla. Yksi mies julisti suureen ääneen tyttärelleen, että on salaisuus ketä äänesti, muttei ainakaan kakkosta! Mieheni totesi kotona, että olisit kommentoinut, että sitten ei ainakaan taidettu äänestää samaa ehdokasta.

Nyt olen ollut jo ainakin hesarin verran koneella.
Aikavarkaita nämä mööpelit sanon, jospa menisin lämmittämään eilistä kalakeittoa. Arki kutsuu minua.

Stigalla eskariin

2012-01-17T16:43:00.008+02:00

Eskariin on nyt kaksi ylämäkeä ja kaksi alamäkeä. Lähellä. Ja onni, että reitin voi kulkea hiekoittamatonta metsätietä. Sielä sataa lisää luntakin vielä. Mikä on hyvä, sillä paikoitellen lunta oli niin ohuelti, että soratie paistaa läpi.

Emme tulleet suorinta tietä kotiin. Laskimme monta laskua. Punatulkkuni ja sinitiaiseni piileskelivät pensaikossa. Kuopuksen kanssa seurasimme kotiin jäniksen polkuja.

Talvi ei olisi mitään ilman lunta.

Ja kesällä kuuluu sitten edes jonakin päivänä saada sanoa, että on kuuma.

Poljento

2012-01-13T11:22:00.008+02:00

loksahda arki kohdillesi
löydä rytmisi asetu aloillesi
poistu turha huolimieli
tuuletu turha murhe

näytä näkyjä hyvempiä
heittele hellyttäviä hetkiä
avaa silmät suloisuudelle
mieli monelle uudelle

ruoho ei ole vihreämpää aidan takana
tuuli vinkuu myös naapureilla
hyvä on olla omien kanssa
omassa kodossa parasta

kiirehdi älä suotta
anna ajan kulkea omiansa
löytää rauhassa ratansa
ajallansa omat uomat

sinun on hyvä jo tässä ja nyt
jotakin olet jo löytänyt
avaa silmät aarteille monille
sylisi rakkaille omille

Talvi

2012-01-09T22:56:00.007+02:00

Tämän ja edellisen postauksen väliin kuuluisivat kuvat talven ensimmäisistä oikeista lumisisita pakkaspäivistä. Ne päivät olivat hurjan kauniita ja vietimme ne maalla.

Lähdimme vanhempieni tuvalle loppiaiseksi, kumisaappailla. Kaikki ei vain mahdu rinkkaan ja ajattelin, että kyllä me kumppareilla pärjätään, kun on tämä talvi tähänkin saakka.

Mutta saimme pakkasta. Ja maailman kauneimmat timanttipuut. Ne oikeasti säkenöivät ja kimmelsivät. Lehtipuidenkin oksat olivat kuin täynnä valkeita neulasia, kuin askartelijoiden piipunrassia, paitsi tietenkin paljon kauniimpia. Peltomaisemassa siellä täällä jokin pieni puurakennus ja metsänreuna monessa suunnassa horisontissa.

Järvi, joka mutkittelee kapeana, kuin jokena, siellä talvisten aurinkoisten puiden takana. Ja suuren kuunkin näimme nousevan, lumisten peltojen ylle. Puhelinlangoilla ei istunut yhtään lintua, mutta maisema on kovin kauan saanut olla samanlaista. Ei edes katuvaloja. Sen ajatteleminen tuntui hyvältä, kun käveli siellä lenkkiä saappailla. Tässä mökin Miinakin sata vuotta sitten saattoi tarpoa.

Mutta muutakin oli kaupungissa, kuin talvikengät, jotka olin jättänyt tarkoituksella. Kameran muistikortti kiinni kotikoneessa. Unohdan sen usein, kun tyhjään kuvia. Muistan yleensä tarkistaa, että onko, ennen ulko-ovea. En tällä kerralla. Kameran puuttuminen surettaa, kun on tottunut pitämään valokuvausta muistinjatkeena. Kamera vapauttaa minut usein elämään täydemmin, kun tiedän, että saan sen avulla talteen paljonkin.
***
Kun kuljiimme siellä ulkona kauneudessa, minä huokailin ja vaikersin, että voi voi kun ei ole sitä muistikorttia. Kuopus sanoi minulle, että ota äiti silti kuvia. Minäkin otan. Tiks, tiks, hän sanoi tiheästi. Käytä supernäköäsi!

Minä niin koetin. Ja ehkä juuri siksi niin hyvin ne näkymät vielä kauan muistankin. Hänetkin huppunsa alta kurkistamassa silmät viirullansa, räpsäyttämässä tiks tiksiä. Pakkasen palellellessa kasvoilla. Neuvomassa minua, kuinka ei kannata liiaksi surra unohdusta. Ja sitten juoksemassa muiden perään keppihepalla. Kaikki he vieretyksin hiljaisella raitilla.
***
Esikoinen taas oli niin oikeassa kotona illalla. Hän oli hyvällä tuulella, ja minulla haikeus loman loppumisesta, arjen alusta, joulutavaroiden siivoilusta. Ärtymystäkin, puuttuvista kuvista, aamulla aikataulut odottamassa ja asioiden olisi oltava ojennuksessa. Mikset sinä yhtään hymyile. Eikö mikään tuo hiukan iloisempaa ilmettä huulille. Hän istuu syliini ja halaakin lujasti. On hiljaa siinä pitkään ja mietin, että hän tietää, ettei aina tarvita edes sanoja. Riittää kun joskus kauan sitten on puhuttu voimahalauksista. Iloitaan nyt, kun vielä on loman viimeinen ilta! Tajuan sen kunnolla vasta kun hän on jo unessa. Tekee mieli herättää ja sanoa, että kulta sinä olit niin oikeassa, anteeksi kun olin oikea hapannaama, mutta mies sanoo, ettet varmana herätä ja en, mutta päätä muistaa asian seuraavalla kerralla.
***
Ja tänään iloitsimme lumesta. Sinä olet äiti monta kertaa sanonut isoveljen kanssa, että on talvi, mutta nyt minä vasta kuulen sen, kun on tullut lunta. Se on totta, olemme puhuneet talvesta jo marraskuun lopulla, mutta syksy sitkeästi on ollut kuopuksesta. Lumi vasta saa täkäläisen talven tuntumaan oikealta - joulunkin voi saada aikaan muilla konsteilla.

Onneksi päiväkodille pääsee "Ei talvikunnossapitoa" -tietäkin pitkin. Sillä muut kadut riivitään asvaltinkarheiksi nopeammin kuin viimeinen hiutale on maassa, vedetään hiekotushiekalla rahiseviksi, ettei vaan kukaan satuttaisi. YMMÄRRÄN, että rattaiden, pyörätuolien ja rollattorien kanssa on mahdoton puskea umpihangessa, mutta kaipaan aina edes sellaista kapeaa lumista kaistaletta pulkkalaisten iloksi. Ja potkukelkkojen, nastarengaspyöräilijöiden, huopikkailla luistelevien, jopa hiihtäjien.

Metsätiellä on myös pulkkamäkiä. Ja siellä voi tehdä majaa myrskyn pudottamista oksista ja syödä evääksi pinaattilettuja. Juoda puolukkamehua termarista. Ihailla, kuinka monenmuotoisia hiutaleita putoilee muovilautasen reunalle. Ja hillopurkin kannelle.

Kotipihassa on lumiauran tekemiä kinoksia. Voi käydä niin, että on ulkona heittämällä yli viisi tuntia. Äiti voi tulla vähän edeltä sisään paistamaan lisää lettuja ja viemään kuusen pois ja leikkelemään lumihiutaleita myös silkkipaperista. Laittaa mukiin mustikanvarpuja, talvinen kukkakimppumme suoraan lumen alta.

Kiitos lumi kun tulit taas, teit talven, olimme jo odottaneetkin sinua.

Tartu hetkiin

2012-01-05T11:46:00.007+02:00

Viisaudet on keksitty kauan sitten. Kun kudon aamupäivällä mietin, kuka oli se viisas, joka keksi, että kun lankaa kietoo tietyllä tavalla tikun ympäri, siitä voi solmeilla kudelmia. Jonkun on täytynyt keksiä se lankakin. Kuinka paljon on keksitty ennen minua.

Illalla esikoinen sanoo, että olisi kiva herätä aamulla niin, että palaa vaan noi kuusenkynttilät ja nukkekodin valot. Kuunnella myrskyä, jota säätiedotuksessa näytettiin tulevaksi. Ei kuulosta mahdottomalta toteuttaa tällaista toivetta. Vieläpä kun ollaan lomalla, keskiviikolle ei ole suunnitelmia, eikä kuustakaan ole siivottu pois olohuoneesta. Patjat taas lattialle ja minäkin tulen retkelle sohvalle.

Aamulla tosiaan tuulee ja sataa, muttei niin kovaa kuin viime viikolla. Mies herää ja syö muronsa hiljaa hämärässä, ettei herätä. Lähtee töihin ja me kaikki muut kolme vain koisimme peittojen alla. Kun nousemme, soitan pitkän tärkeän puhelun, joka on odottanut yli vuoden listalla.

Olemme ulkoilleet edellisenä päivänä reippaina metsässä. Nyt meidän tekee mieli olla sisällä. Syömme paahtoleipiä ja minä jugurttia äidin tekemillä hilloilla. Sähkökatko vei heillä marjat pakastimesta. Oli pelastettava sokerilla se, mikä oli pelastettavissa. Kudon kauluria ja pojat rakentelevat legoilla. Kirjotamme kortteja ja he keksivät rakentaa ruokalan pöydän alla.

Maksuvälineeksi käy toistakymmentä vuotta vanha kuntokeskuksen jäsenkortti. Ostan tarjottimen väärälleen herkkuja ja nautin kutimeni lomassa. Putiikistaan saa myös junalippuja ja karttoja ja mietimme, mihin kaikkialle niillä lipuilla olisi hauska matkustella. On jo iltapäivä, kun muistan, että meillähän on yksi viinipullo toimitettavana.

Joskus todella kannattaa tehdä tikusta asiaa. Tai pullosta tässä tapauksessa. Vaikka pimeä tulee aikaisin, kaupunki ei nukahda. Voimme vallan hyvin hypätä metroon ja busseilla käymään ystävillä, jotka olemme nähneet viimeksi kesällä. Tuntuu niin hauskalta ja hyvältä. Jutella pitkästä aikaa kuulumisia, vaihdella ajatuksia. Huomata, että juuri sellaista oli vailla. Poikia on monta ja he leikkivät keskenänsä tunteja. Vaivoin malttavat välillä syödä pullaa ja pitsanpalasia, joita uuni sulattaa pakasteista. Lähdemme kotiin, kun on jo ihan yö, ei enää ilta.

He haluavat nukkua vieläkin olohuoneessa ja minusta se on ihan hyvä idea.
Olen onnellinen, että päivä oli niin täynnä kaikkea, hetkiä, joihin tuli tartuttua.

Helsinki

2012-01-03T20:22:00.009+02:00

Meidän kaupunkimme on nyt tapetilla. Kirjaimellisesti ja muutenkin. En vastusta aina ja kaikkea. En sokeria hillossa, enkä sitä, etteikö saisi olla, vaikka muotoilupääkaupunki kaksisataavuotiaana. Päinvastoin, kaipaan välillä oloa, että tällä on ihan hyvä asua. Että tässä on järkeä. Haluan muistaa syyt, miksi yhä pidän täällä kotia. Niin monet kun sanovat, että riitti, maalle on muuttanut moni niin mieluisa. On kivaa, kun joku sanoo, että Helsinki on ihana.

Sillä on se, monella tavalla. Aion etsiä niitä syitä taas, tänäkin vuonna. Kun ei tiedä muusta, rannat voivat olla rakkaat. Joukkoliikenne. Keskuspuiston metsät. Torit. Suomenlinna. Tutut kadut. Vanhat kotiseudut. Paloheinänmäki ja Kannelmäen asema. Reitti Konalasta pyörällä keskustaan. Pyörätiet. Partiokolo. Kävelytie, jota pitkin kävelin suuri näkkileipä kädessä bussille, kun lähdin leireille. Hiekkatiet, joissa kuljin koululaisena kavereiden kanssa. Ihastuksen tarakalla.
Juna-asema, joka on aina ollut siinä ja yhä saa olla. Linja-autoasema on jo ihan toisennäköinen. Tai nykyään sitä paikkaa sanotaan Kampiksi. Siinä oli iso monttu. Ennen. vähän joutomaanoloinen, josta seutubussit lähti. Silloinkin kun rakastuinkin vielä.

Monesta asiasta tuntuu olevan kauan.

Pyöräily on hyvä ja rannat ja kodit. Metro, ratikat, junat, bussit.
Ja se, että monenlaista mahtuu. Moni on mahdollista.
Olisipa aina. Tai ei pahan tarvitse olla.

Myös luontoa tulisi vaalia, kaupungissa.

Kuvat ovat uudenvuodenaatolta. Kun kävimme kaupungilla.
Sanoin, että pidelkää tekin palloja, mutta ottivat mielummin koppeja.

Ihan uusi vuosi

2012-01-01T23:25:00.014+02:00

Muruni nukahtivat olohuoneen lattialle pedattuihin peteihin uudenvuodenyönä, rakettien räiskyessä ja Senaatintorin juhlan tullessa televisiosta. Viime vuoden viimeinen päivä oli hyvä. Kävimme tuhansien muiden lapsiperheiden tavoin avoimessa Kiasmassa. Ravintolassa jälkiruualla. Ratikka-ajelulla ja katsomassa Senaatintorin juhla-asua, yöjuhlan harjoituksia. Kotona esikoinen kattoi pöydän ja minä tein ruokia. Punakaalisalaattia, papupyöryköitä, valmiita "kasvisnyyttejä" paistoin pannulla. Juuressipsejä, lakua ja toffeeta.

Mietin, ettei meitä enää tai vielä kutsuta bileisiin. Mutta näinkin oli tosi hyvä. Vetää peitto sohvalla lämmikkeeksi, tehdä olo hyväksi.

On helpompi toivoa, kuin luvata.
Näin unta ystävien kesähäistä. Mietin, etten osaa pitää hauskaa, vaikka puitteet on hienot. Sitten sain syliini pienen lapsen ja loppujuhlinta sai merkityksen. Monet ihastelivat ja kummastelivat häntä, luulivat omaksi uudeksi. Kerroin, että hän on lainalapsi, pitelin epävarmasti ja mietin, saanko kutsua rakkaaksi, sillä sellainen hän oli. Suloinen pieni.

Haluaisin tänä vuonna oppia. Kuulen ja luen ja näen ja pidän ja innostun, vaikutunkin monesta ja paljosta, mutta opituksi voisin sanoa vasta, kun jokin muuttuu, toteutuu. Kun opin ajamaan pyörää, en enää tarvinnut apupyöriä. Kirjoittaminen ja lukeminen olivat mullistavia. Uiminenkin, puhumattakaan sukeltamisesta. Koska opin luopumaan paljosta. Lakkaan haluamasta lisää kaikenlaista. Ympäristönsuojelusta saisi tulla vielä enemmän totta.

Oma perhe on tärkeä. Oma mies ja poikani, aarteitani. Mutta oma perhe ei saa olla tekosyy luistaa muista vastuista. Oma perhe ei saa olla navan jatke. Aikaa on löydyttävä myös muulle tärkeälle. Se tekee hyvää myös meille kaikille neljälle. Välittäminen, vastuunkantaminen, osallistuminen, jakaminen, huolehtiminen. Oma perhe ei saa olla niin suuri ja kiireinen, etten jaksaisi ymmärtää, että myös äiti Afrikassa on siskoni, tehtaantyöntekijä Kiinassa veljeni. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä nään ja kuulen ihan lähelläni. Minä saan tehdä omaa osaani ja olen kiitollinenkin, että nään ja kuulen ja tunnen, että olen olemassa monelle muullekin, kuin itselleni.

Lunta toivoisin, tähänkin talveen. Pakkanen ja kylmä vasta tekee kevään. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, se on niin kirkas, että kuvatkin häikäisee. Kesä on läsnä valossa koko ajan, mutta lämmön täytyy tulla vasta ajallansa. Niin se on ollut ja niin sen tulisi saada olla.

Moni muu joutavampi periaate joutaakin mennä menojansa, jos eivät enää edistä mitään hyvää ja kaunista. En ole mikään kaikkeen perinteiseen väkisin tarrautuja.

Haaveen olen löytänyt pitkästä aikaa ja se tuntuu mukavalta.

Tämä vuosi on jännittävä, esikoisella alkaa ainakin koulu. Yritän sopeutua ajatukseen jo nyt, etten vollota itseäni kuiviin elokuussa. Jotakin muutakin saattaa alkaa, mutta koulunaloituksesta tämä vuosi meillä ainakin tullaan muistamaan.

Alkaahan, tullanhan! Itsestäänselvyyksiä ei ole, eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarmuus. Tällaisesta huolestumisesta saattaisi alkaa hulluus, jollen olisi hiukan jo tottunut siihen, että toisinaan pääni alkaa maalailemaan kauhukuvia. Entä jos kaikki ei menekään hyvin, jos tapahtuukin jotakin odottamatonta ja suunnittelematonta. Mitä minä meninkään sanomaan, että tulee sellaista, kun koskaan ei voi tietää tulevasta. Toivon silti ja siis paljon ihan tavallista.

Ja olen onnellinen, että moni asia on mennyt näin, kuin on mennyt.
Minulla on oiva mies tukenani, rauhanani. Joskin nyt hän jo nukahti, kun kesti niin kauan tämä naputukseni. Ehkä voisin olla piirun verran toiveikkaampi, luottavaisempi - ainakin rauhallisempi - vaikka olenkin pelokas ja varovainen realisti.

Ihana on ainakin toivoa ja toivottaa
Hyvää uutta vuotta! Kunpa se voisi ollakin jokin taika, jolla voisi luvata.
Voi hyvin, haluan myös sanoa. Voimia ja valoa.

Päivä pitenee

2011-12-29T00:15:00.010+02:00

Kiitoos auringonloisteesta!
Tämä päivä oli ihana.
Välipäivät pistivät parastansa.
En tehnyt mitään pakosta, lattioiden pesukin oli silkaa hupia.
Kevättäkin on lupa salaa ajatella.

Vaikka ensin toivonkin kunnon talven, lunta.
Ja lainasin vielä kirjastosta joulumusiikkia, kun nyt kumma kyllä oli mistä valita.

Meri oli korkealla

2011-12-27T13:02:00.007+02:00

Tänä jouluna...

2011-12-27T12:19:00.009+02:00

Sain vähemmän valmiiksi ja tehtyä, kuin toivoin.
Itkin, kuten tavallista, juuri sitäkin.
Olin paimen, kylpytakki päällä, kirkossa. Kahden oman teepaitaisen takkutukkani kanssa.
Söin kirkon jälkeen ihanasti katetun joulupuuron ystäväni kotona.
Kaipasin Vesa Matti Loirin joululauluja.
En ehtinyt nukketeatteriin, en saunaan enkä soittaa siskolle ennen lentoaan.
"Soitin" kitaralla joululauluja.
Söin punakaalilla höystettyä salaattia ja paljon setsuurileipää.
Meille tuli taas enemmän lahjoja, kuin pieneen afrikkalaiseen kylään ikuna.
Pohdin ilmastonmuutosta, luin Leo Straniuksen blogia ja katsoin klippejä Durbanin ilmastokokouksesta. Kirjoitin väestönkasvun rajoittamisesta, vaikkei se ole yhtään jouluista.
Pääsin katsomaan, kuinka meri oli tavallista korkeammalla.
Myrsky raivosi ja ihmiset antoivat sille nimen Tapani.
"Tapani" on silti yhtä syyntakeeton tuhoaja, kuin yksivuotias kaataessaan palikkatornia.
Meillä oli kylässä joulukoira ja hän, jonka kuukausi sitten pelkäsin olevan jouluna tavoittamattoman kaukana.
Ja vanhempanikin ehtivät. Onni.
Sytytin kynttilöitä parvekkeelle, en ehtinyt hautausmaille.
Vaihdoin puhtaat lakanat vasta joulupäivänä, enkä ole vieläkään pessyt lattioita.
Kävin kynttilätreffeillä kultani kanssa. Olohuoneessa, poikien nukkuessa yöuntansa.
Valvoin myöhään ja nukuin pitkään.
Opetin esikoiselle puhelimenkäytön saloja.

Mietin, että tämä koti olisi niin tyhjä, ilman poikiamme.
Jos askeltensa töpsytys äkisti häviäisi, kuinka surisimme.
Kuinka tärkeitä ja rakkaita ovat, aarteemme.

Tiesin, että tämä on vain yksi joulu monista.
On ollut monia ja tulee uusia.

Nyt nautin välipäivien rauhasta.

Aatonaatto

2011-12-27T11:21:00.008+02:00

Muistiin itselle: Jos joskus olen vanhustentalossa töissä, ja jonkun omaiset tekevät asukkaalleemme oman joulukalenterin, laitan sen kauniisti esille. Vaikka menisi ylitöiksi.

Tuntuu näet kurjalta niistä omaisista, kun tulevat paikalle, ja se kalenteri on mytyssä lipaston päällä. Ja yllätykset on kyllä tai sentään hävinneet luukuista. Vaikka yhden edes olisi vielä kuulunut olla siellä, sillä aatto olisi vasta huomenna...

Minusta ukki olisi ansainnut oman kalenterinsa. Jokaisessa taskussa oli kirje ja teetä ja suklaata. Ja ajattelin, että niitä voi lueskella vaikka kuinka moneen kertaan ja omaisetkin, jotka käyvät ukkia katsomassa.

Ajattelin aluksi, etten edes kysy henkilökunnalta, kun eivät kerran sanallakaan maininneet koko kalenterista. Ajattelin, että mitäs kuvittelin, että siitä olisi ukille ja ehkä jopa hänen hoitajilleen hupia. Ei tainnut toimia.

Ajattelin, että olipa hyvä, että löysimme kuusikauppiaalta pikkukuusen kahdella eurolla ja esikoinen osti sen ja alennusmyynnistä halusi vielä koristeeksi jotain kultaista. Ja tulimme tonttulakeissa ja "Saako tonttu sisään tulla" laulua laulaen itse tuomaan ukille kuusen. Esikoinen sai jakaa pussukasta suklaakonvehteja oleskeluhuoneen mummuillekin.

Kuuselle löytyi maljakko ja askartelimme siihen koristeita ukin huoneessa. Ukki istui nojatuolissa katsomassa, kuinka tontut ripustelivat oksille kultanauhoja ja tähtiä ja sydämiä. Lauloin randomilla mieleen pulpahtavia joululauluja ukille ja sitten joimme vettä keittiössä, kun ukki sai talontarjoamaa joulukahvia ja kakkua. (Muistutus itselle, ehkä jouluaatonaattona voisi tarjota edes mehun ja piparia myös kylään tuleville omaisille? Edes mahdollisislle lapsenlapsenlapsille?)

Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvälle olla siellä ukin luona jouluna poikien kanssa. Mutta kaikkine pettymyksineen käynti oli myös hiukan uuvuttava. Kysyin niistä kirjeistäkin, kun puimme jo ulkovaatteita, ihan vain varovasti, että ovatko ne ehkä jossain tallessa. Ovat kuulemma ja sitten vaihdettiinkin jo puheenaihetta.

Kello oli jo miltei neljä, kun halasimme ukin jouluhalauksilla ja olimme taas pimeässä märässä ulkona. Huomasin, että olimme syöneet viimeksi aamulla, muuta kuin suklaata. Keksin, että lähellä on ehkä jokin pitseria, niitä kun nykyisin on joka kulmalla.

Ja siellä me söimme pitsaa, aniliininpunaisten ja valkeiden joulunauhojen alla. Joku kanta-asiakas joi oluensa pöydän toisessa päässä pikkuisen muuvikuusen vierellä ja katseli tonttujani ilahtuneena seurasta. Taustalla suuressa taulutelevisiosta pyöri ohjelma Norjan Mette-Maaritista ja Haakkonista. Satoi vettä ikkunoiden takana, eikä siitä ole kauaakaan, kun siskoni asui naapurissa vanhalla kokoonpanolla.

Mitä voisin odottaa aatolta.

Ps: Nostin kalenterin tyhjän vitriinikaapin oville roikkumaan. Edes hetkeksi esille. Varmaan se putosi siitä aattoon mennessä, mutta ehän tiedä, voinhan toivoa, kuten toivoin jokaisena joulukun aamuna, että siitä olisi hieman iloa.

Jos joulua ei tänä vuonna tulekaan

2011-12-22T19:21:00.007+02:00

Jokavuotinen "skip the christmas" vaihe. Päätyy yleensä vielä hillittömään itkukohtaukseen, joka on tehnyt tuloaan jo useamman päivän, mutta toistaiseksi pysynyt poissa. Siitä saakka, kun esikoinen on ollut ehkä yhden, ovan joulut lakanneet olemasta vain mieluisia.

Tänä vuonna meidän nukketalo on sellainen, jonne pakenisin jouluksi, jos voisin. Mökki metsän keskellä, ilman mukavuuksia. Tai on siellä sähkö (tai ei vielä ole, kun ostin väärän kokoisia pattereita), jääkaappi ja liesi. Huussi on kulman takana ja yhdessä huoneista on puusoikko pesupaikkana. Sauna ois tietty kiva. Patjat ja lämpimät peitot ja havuja ja varpuja. Tulee vielä yksi paketti kullekkin ja sitten se on sillä taputeltua.

Jos haluaisin mökin, en haluaisi sinne muuta. Pari kattilaa ja lusikkaa, ja mukaan saa ottaa kirjoja tai pari lelua tai käsityön tai jalkapallon ja maalivahdinhanskoja. Piilopirtissä ei paljon tarvita. Joltain julkiselta liikennevälineeltä patikkamatka. Haluaisin muistaa sen sielä ollessani aina. Ettei elämiseen ihan hirveän montaa asiaa kaivata.

Saimme sentin lunta. Se kirvoitti lapsissa riemun, mutta minä olen vaisu ja lakkaan ihan juuri kirjoittamasta, etten pilaa muiden tunnelmia. Tai tietokone syö lopullisesti minua.

Suuri joulukuusi odottaa parvekkeella, että joku raivaisi hälle tilan olohuoneesta. Senkin pitänyt katketa, meidän joulunvieton takia. Siitä olisi kasvanut vielä ties kuin komea. Lupaan ihastella sen tuoksua ja isovanhempien vanhojen kynttilöiden tuiketta, nukkuakin sen alla. Se nyt on vähintä, mitä voin, kun se on roudattu metsästään tänne meille kaupukniin yhden juhlan takia.

"Ole ihan rauhassa, laita joku joululevy soimaan", mies sanoi, kun lähti poikien kanssa iltaan seikkailemaan ja viemään yhtä pakettia. Kyllä hän on hieno. Olisi voinut sanoa myös, että koittasit nyt vähän ryhdistäytyä ja laitella paikkoja. Olen kuullut, että sellaisiakin on, mutta onneksi heistä ei vahingossa kukaan ole kanssani naimisissa. Olisivat hirveän pettyneitä siihen, kenelle tuli luvattua tahtovansa.

Kaksi yötä aattoon. Aina sama juttu. Olen vauhdiltani vasta lähtökuopissa, kun maalisuora on jo lopussa.

Mutta tämäpä ei olekaan kilpa, ja mitaleita ei jaeta.
Hyvää joulua vain sanellaan sinne ja tänne, vaikkei olla ollenkaan varmoja, kuinka hyvältä se tuntuu kenestäkin todella. Kunpa, edes hetken, minusta ja sielä sinusta. Tai sitten lohduttaudumme sillä, että se menee pian ohi ja tulee uusia.

Viereisen talon kahdestatoista ikkunasta seitsemässä on sähkökynttelikkö. Ja naapurit ovat ripustaneet oviinsta kranssit. Täytyyhän sen jo olla, joulun. Eikä se minulta kysy, voisiko tulla ja millä tavalla.

Niin että antaa tulla, olla. Selviän tietenkin, ja vähän ehkä nautinkin, jollakin konstilla.

18.-19. välinen yö, Joulukorttivalvojaiset

2011-12-20T12:09:00.008+02:00

Täällä kaikki eivät tykkää joulumusiikista. Ja päivisin pyörii yksi jos toinenkin Nokinenä-kuunnelma, lauleloiden pysyessä edelleen poissa. Minun on siis vaikea päästä tilaan, jossa joulumusiikki tursuisi korvista. Loppiaisena, kun pakkaan jouluisten levyjen pinoa kaappiin, usein hiukan harmittaa, että vasta ensi vuonna saan uuden tilaisuuden yrittää niitä kuunnella.

Mutta kun muut olivat nukkumassa. Minä viritin kynttilät ja biisit ja maalailin kortteja. Nautin tunnelmasta ja siitä, että se hetki oli ihan oma ja täynnä muistoja vastaavanlaisista aiemmilta vuosilta.

Esikoisen aamuinen versio jostakin joulukortistani on liikuttavan ihana. Tämä pieni hassu perheeni. Joskus nauran sille ihan ääneen, kuinka kuka tahansa ei tiedäkään millaista. Meillä on. Jos näkisi, ei uskoisi todeksi, ei keksisi, mistä tulee kaikki se meininki. Ja parempi pyy pivossa, kuin kymmenen oksalla, mietin bussipysäkin katoksen alla. Että aina ei määrä korvaa laatua, että nelihenkisen perheenkin elämä voi olla hulvatonta ja persoonallista, eikä viisaiksi vanhemmiksi tulla vain lapsilukua kasvattamalla. Enkä meiningillä tarkoita alituista karkeloa, enkä sitäkään, että me olisimme viisaita, kun meillä on vain kaksi lasta. En mitään suoraviivaista saati polleata.

Osoitteettomia korttejakin jäi pinoon useita. Ja jos ne eivät ehdi matkaan, toivon, ettei se ketään satuta. Meillä on tapana muistella onnellinen hymy kasvoilla, meille tärkeitä, uusia tuttavuuksia ja ystäviä menneiltä.

Hyvää, leppoisaa joulua ja Onnellista uutta vuotta!

17.12. Talvinen elämyspäivä

2011-12-19T12:30:00.013+02:00

Ensin sain tietää, että Setlementtiyhdistys on kunnostanut tallin ja siellä majailee tätä nykyä jo poneja ja heppoja ja kani ja tallikoira.

Tallireissulla näin valotolpassa mainoksen koko perheen talvisesta elämyspäivästä nuorten luontotalolla, joka sekin niin ikään on muuttanut palstamme kulmille! Päätin heti, että jos mitään estettä ei ilmaannu, sinne me menisimme.

Sää ei kovin talvinen ollut. Vettä satoi ja tuuli. Lumesta ei tietoakaan. Jouduin kuuntelemaan mankumista ja marinaa, sillä lähimmältä bussipysäkiltä tulee toista kilometria käveltävää, ja se on pojilleni pitkä matka, jos sille päälle sattuvat. Ja no, kelikään ei ollut kovin kannustava.

Mutta perillä. En katunut hetkeäkään, että tuli lähdettyä. Vanha huvilla oli sanoinkuvaamaton, en ole ollut vastaavassa koskaan. Paljon huoneita ja porttaikkoja. Keskellä suuri puinen sali, jonne aukesi myös parvet ylimmästä kerroksesta. Huikeata. Olin yhtäaikaa Jane Austenin kirjassa ja Pekka Puupää elokuvassa. Lapset ryhtyivät piilosille samantien toisten lasten kanssa ja oli silkkaa elämystä jo koko paikka.

Ulos lähdetiin välillä elämyspolulle luontokoulun oppaan kanssa. Meri myrskysi, sade vihmoi ja poikani juoksivat narumerkkijahdissa. Olin partioleireillä, -retkillä, sudenpentujen seikkailuissa ja päiväkotilapsille tekemilläni suunnistuksilla. Untuvatakki suojasi kylmältä ja muuta ei kuullut, kuin myrskyävän meren ja tuulen. Tällaisia hetkiä en unohda koskaan, ja ne punoutuvat yhteen, luulen.

Kierroksen jälkeen takaisin sisälle, luomukahvilaan. Oli ihana ostaa pojille sekä mehut että pullat ja valita itselle teetä ja piirakkaa, kun hinnat olivat halvat ja tuotto meni hyväntekeväisyyteen. En jäänyt kyselemään vaihtorahoja, maksoin setelillä ja ajattelin, miten paljon tyhmempiin kohteisiin usein vahingossa ohjaan rahoja.

Askarreltiin kortteja, kuunneltiin, kuinka saksofoni soitti parvelta Tonttu ei vaan saa unta. Pariskunta huovutti palloja ja naureskelivat, että tässä sitä vain on vierähtänyt puoli tuntia. Ennen ei laskettu minuutteja. Sitten leikittiin perinneleikkejä. Mies ei olisi kestänyt sellaista oletan, mutta hänpä ei ollutkaan mukana. Minä mietin, että sellaista weetä ei olekaan, joka sen tuokion voittaisi. Kun lapsesta vanhimpaan kaikki olivat mukana, ja lauloivat, ja kulkivat ringissä sotkeutumassa.

Pojat sai salamana haalareihin, kun ulkona alkoi tulitanssiesitys. Kaksi nuorta tulitaiteen harrastajaa pyöritteli soihtuja pimeässä alkuillassa. Vettä satoi, eikä kotimatkalla ollut katuvaloja. Mutta kumpikaan muruistani ei nurissut mitään vaan me kävelimme reippaina ja minä kirkaisin vain kerran, kun pelästyin pimeällä polulla risua.

Olen onnellinen, että nämä kaksi rakennusta ovat täällä kaupungissa. Uskon, toivon ja luotan, että ne antavat kaupunkilaisille sellaista, jota ilman on vaikea olla.

Suomenlinnassa 16. joulukuuta

2011-12-18T13:04:00.011+02:00

Vähän erilaista, kuin kesällä. Olen mennyt mieheni kanssa kerran talvella, kihlajaisiltana. Syönyt limppua ja juustoa, kuullut jäiden kolisevan vasten lautan reunoja.

Teininä kävin ympäri vuoden saaressa usein. En lakannut ihastelemasta sitä, että sinne pääsi "ilmaiseksi", bussikortilla. Yhden ystäväni kanssa lähdimme mihin aikaan ja mihin keliin tahansa. Ostimme pussin juustonaksuja. Noukimme sanomalehdet keräyspaperilaatikosta ja istuimme niiden päälle kalliolla. Paransimme teiniangstia, jos meillä oli sellaista. Nyt hänellä on eri uskonto, perhe ja koti valtameren takana.

Moneen ryhdyn, kun en vain ole oppinut pitämään leikkipuistoista. Ehdotan, että lähdetäänkö käymään vaikka Suomenlinnassa. Tuuli puhaltaa lautan kannella, ja minun mieleen tulee Japani ja pienet saaret, joille mennään vähän samanlaisilla. Tai ei lainkaan, mutta jokin pimeässä, ja sisävaloissa ja merentuoksussa on samaa. Riittävän, jotta voi hiljaa itseksensä muistella.

Olen viettänyt Japanissa neljä joulua. Voisin viettää lisääkin, minulle joulussa tärkeintä ei ole maa tai paikka. Ihmisetkään eivät aina, kunhan ajatuksensa saa itse valita. Kaikkien haluamiensa luona ei voi kuitenkaan olla, elämä on liian monikutoista.

Me tulemme taas saari. Ikinä et jätä kylmäksi, vaikka kuinka kävisi sade ja tuuli.

Ei viidetoista päivä eikä vieläkään

2011-12-16T10:33:00.009+02:00

Nimittäin joulukortteja postiin. Siivottavaa riittää ja koossa pideltävää. Mutta pian hellittää. Ensi viikon voimme poikien kanssa valmistella joulua kaikessa rauhassa, sillä meillä on LOMA. Tai sairastella päivä tolkulla, jos sellaista yhä on riesana. Joutaisi kyllä jo mennä.

Sain kerhon joulujuhlassa puurossa mantelin ja eilen oli uimahallissa uikkari nurinpäin. Kun huomasin, ja kipaisin suihkuille kääntämään sen, rouva vieraisestä suihkusta hymyili ja sanoi: "Nuttu nurin, onni oikein. Ties mitä kivaa sinulle vielä sattuu."

Aamuisin tuulee ja vettä sataa kaatamalla. Haluaisin mennä metsään ja istua kuusten alla. Sillä luonto on harvoin ruma, jollei se ole ihmisen turmelema. Metsässä ei tunnu synkkyys ja kura vaan rauha. Kävelen esikoisen eskarilta rahisevaa hiekkatietä kaupunkimetsän läpi ja toivon, että koti olisi hiukan kauempana, sillä kävely pimeässä aamussa, sateen ropistessa untuvatakkiin, tuntuu hyvältä.

Viikonloppu on täynnä mahdollisuuksia. Mitään ei ole kalenteriin kirjoitettuna, sillä kaikki pyhittiin pois, kun tuli tauteja ja loisia. Voisimme nähdä toisia tai koisia. Olisivatpa päivät aurinkoisia, sillä nämä harmaat ovat aikamoisia.
(Täällä asuu lisäkseni kaksi poikaa, joidenka mielestä tällainen perusriimittely on hauskaa hupia.)

Hyvää viikonloppua!

Kymmentä vaille yksitoista...

2011-12-11T22:51:00.005+02:00

...Kotona hiljaista. Pojat nukkumassa - mikä ei ole ollut itsestään selvää tässä viime aikoina, kun yhtä ja toista ja aina uutta vaivaa ilmaantuu eritoten illemmalla.

Pino uimareiden todistuksia kirjoitettavana. Odotin iltaa ja hiljaisuutta, ei häslinkiä ja alituisia keskeytyksiä.

Pääsin tänään ulos ja se tuntui niin hyvältä. Skatan tila pelastuukin (!), vanha navetta on kunnostettu talliksi, ja tänään siellä sai vierailla katsomassa eläimiä ja yläkerrassa kierrellä myyjäispöydissä. Olimme liikkeellä koko perhe, mikä oli ihan täydellistä. Tein kirppislöytöjä ja pojat riemuitsivat karamellein koristelluista piparkakuista. Hepat olivat liikuttavia ja huokuivat rauhallisuutta. Ja tallin perukoilla asuu myös suuri musta suloinen kaniini luppakorvilla. Siellä minä haluaisin useammin olla.

Tallin säännötkin seinällä olivat täynnä viisauksia. Kohtele hevosia, kuten tahtoisit itseäsikin kohdeltavan. Miten tämä perusviisaus unohtuukin meiltä aina ja kaikessa.

Kamerasta loppui akku jo heti menomatkalla. Sain pari kuvaa vain juoksevista pojista.
Silti muistelen pitkään maalaistunnelmia, mikä onni, että mikään ei ehtinyt sitä kaikkea tuhota.

Enkä varmaankaan luovukaan palstasta. Eläimet laitumella siinä vieressä, haluan kokea sitä, kun on kesä. Saatan katua, ja mieli muuttua, mutta näin ajattelin tänään, kun kävelimme viljelypalsta-alueen ohittavaa polkua.

Huomenna maanantai. Kunpa saisimme aloittaa sen ihan arkisilla kuvioilla. Se tuntuisi vaihteeksi vapaudelta, varsinkin kun tiedämme, että perjantaina alkaa kolmen viikon joululoma.

Hyvää viikoa!

Ps: Kuten kuvasta näkyy, ei täällä ole puhettakaan valkeasta joulusta.

Joulukuun yhdeksäs

2011-12-09T14:21:00.010+02:00

Ulkona tuulee, niin että oli tukka lähteä. Pipot lähtivätkin, esikoinen juoksi niiden perässä. Sisään suojaan. Seuraavaksi on luvassa "elokuvailta". Se on sellainen leikki, että esikoinen ja kuopus kattavat ruuan ja/tai herkkuja sohvan eteen nostetulle penkille, nimikoidut paikat, tyynyjä ja peittoja. Ja sitten katsotaan elokuva. Ei niin olennaista, onko oikeasti ilta, vai joku muu vuorokaudenaika. Tänään on luvassa "legendaarinen" Histamiinin joulukalenteri, joka oli suosikkini 80-luvulla.

Minä haluaisin, paitsi tehdä sitä ruokaa tarjolle, myös ehtiä viikata yhden puhtaan pyykin läjän ja mitä noita nyt on, tekemättömiä töitä aina listalla, ennen sohvalle asettumista.

Olo hieman helpotti, kun sain kahden uimakoululaisen kadonneet todistukset matkaan postitse. Huomenna toivottavasti pääsen jakamaan seuraavat kolmekymmentä ihan itse. Leikin pienenä paljon koulua, olin hyvinkin kokeileva opettaja. Minusta tulikin "tarhantäti", mutta nytpäs tajusin, että uimakoulunopettajana pääsen paitsi opettamaan konkreettisia taitoja, myös kirjoittamaan paljon oikeita todistuksia. Kyllä olisi pikku-Joola iloinen, kun tietäisi, että joskus saa tehdä sellaista.

Sukellusrenkaita lapsille altaaseen viskellessäni mietin usein, haaveileekohan joku pieni uimaopettajan ammatista. Sillä se on heistä hohdokasta, että joku saa hallinnoida sitä aarrekoria. Ja laulelen joskus ääneen heille sitä laulua, "Minusta tulee isona, ihan oikea uimaopettaja. Sitten loiskutan vaan, lapset uimaan mä saan, jonkun uimakurssin aikana..." Tai jotain muuta sellaista sovellusta. Naurattaa koululaisiakin, jos hoksaavat, että olen mukamas hauska.

Hyvää viikonloppua. Lepoa, toivon ja rentoutusta. Vähän valoa, että saisi onnistuneempia valokuvia. Ja meri olisi hyvä nähdä, olla hiukan viimeaikaista enemmän taas ulkona.

Taas liian pitkä lista. Vedän kaiken yli ja toivon vain, että pysyn kasassa, eikä kukaan muukaan hajoa.

Seitsemän ja kahdeksas

2011-12-08T22:06:00.006+02:00

Minä en halua nyt ajatella, että kohta ehkä joudun lähtemään korvakipuisen kanssa päivystykseen taksilla. Tai miettiä virheitä, joita tein töissä ja joita nyt täytyy paikkailla. Tai harmitella, että niin moni asia nyt tökkii, ties kuin monetta päivää, vaikka tiedänkin, että tämä on ihan peruselämää, meille ei vieläkään ole tapahtunut mitään oikeasti hirveää.

Mielummin matkustan vanhoihin koteihini. Vaikka tuonne kerrostalon ylimpään kerrokseen, jossa minulla oli ensimmäinen ihan oma yksiö. Kolmisenkymmentä neliötä, kylpyhuone ammeineen, vaatehuone ja tuo ihana keittokomero.

Koko kämppä oli oikeasti aika huonokuntoinen. Harmaa muovimatto halkeili, kylpuhuoneen sininen muovimatto oli parikymmenvuotinen varmaan sekin ja seinien tapetit eläneet myös jo aikansa. Noista keittiön kaapeista jo yksistään voidaan olla montaa mieltä, mutta siellä oli iso ihana ikkuna ja tuo perinteinen tiskipöytä kahdella isolla altaalla, on ihan parhautta. En muista asunnosta mitään huonoa. Paitsi nyt kun tuon kirjoitin, niin sinne tuli tolkuton tupakanhaju ajoittain jostain naapurista, mutta tuollaiset ikävät minulla on tapana kuopata. Paljon mieluisia kuvia seinillä ja viisauksia ja järjestystäkin mahduin pyörittelemään monella tavalla siellä viettäminäni vuosina.

Minun piti Tuitun haasteeseen (kerro kahdeksan asiaa itsestäsi) vastata kertomalla kahdeksasta vanhasta kodistani kustakin yksi asia, mutta tulee mieleen nyt ainakin seitsemän varmasti jo tästä yhdestä pohjoishelsinkiläisestä.

1. Vuokrasin asunnon ennen varsinaista näyttöä. Ajelimme vanhempieni kanssa katsastamaan jo aamusta potentiaalisia kohteita ja osuimme kurkkimaan tätä asuntoa, kun omistaja oli juuri nostamassa asunnon ulko-ovea saranoillensa rapussa. Hänelle sopi vallan hyvin laittaa oveen jo heti lappu "vuokrattu", vaikka Hesarin ilmoituksen mukaan väkeä tulisi paikalle vasta parin tunnin kuluttua.

2. Maksoin vuokrat aina solo-maksuautomaatilta ja kirjoitin vuokraemännelle viestikenttään aina jonkin kuulumisen ja toivotuksen.

3. Tässä kodissa opiskelin ihanan ammattini ja täältä kävin töissä ensimmäiset työvuoteni.

4. Välillä kotini oli todella sekainen! Ei yhtäkään neliötä lattia-alasta tyhjänä. Minulla on valokuviakin todisteena. Olen näyttänyt niitä pojilleni, että voivat sitten näpäyttää minulle, jos tiuskin heille heidän sotkuista.

5. Toisinaan siivosin kovasti, ja näin jälkeenpäin ajatellen yksiön siivoaminen on täytynyt olla suhteellisen pieni urakka. Leivoin paljon sämpylöitä ja piirakoita. Piparkakkujakin, jouluina, kuten tuossa kuvassa - valmistaikinasta. Oli ainakin mukamas oikein hyvin siivottua ja kodikasta joskus, minusta.

6. Oikeita munkkirinkilöitäkin tehtiin ystävän kanssa yhtenä vappuna. Ja vanha luokkakaverimme kutsuttiin munkkiverukkeella kylään, ja tulikin lentokentältä naapurimaan pääsykokeista suoraan, vaikkeivät herkut sopineetkaan ruokavalioonsa. Yöllä hän kysyi, onko minulla blandiksia jos tekisi meille vodkapaukkuja. Sanoin, että on siellä mustikkakeittoa, mutta hän tekikin meille drinksut soijamaidolla, epähuomiossa. Maistui tosi pahalta.

7. Kerran asuntooni oli päässyt lintu raollaan olevasta ikkunasta, kun en ollut kotona. Menin aivan paniikkiin, kun näin sen räpistelevän hädissään pitkin seiniä ja ikkunoita. En pelännyt lintua, vaan sitä, että sen kävisi huonosti, enkä kykenisi olemaan apuna. Juoksin piiloon vessaan ja sitten ulos puhelinkoppiin, josta soitin äidilleni. Tässä vaiheessa muistelemista aina mietin, eikö minulla todella ollut kännykkää silloin ja olen varma että sentään oli. Mutta liekkö siitä akku meni tai jotakin, kun sieltä kopista, jollaisia silloin oli sentään vielä sellaisenkin lähiön sivukadulla. Äiti tuli ja pelasti linnun pihalle ja haluan ainakin uskoa, että se lintu myös selvisi.

8. Muuttoviikonloppu seuraavaan kotiini oli ehkä ikimuistoisin muutto ikinä. Kiitos yhden ystäväni, jonka kanssa ensin juhlimme vahingossa koko yön, vaikka piti vain käväistä yhteisten tuttujen tupareissa, ja sitten pakkasimme ja siivosimme ja hoitelimme vuokraemännän tapaamisen ja asunnon esittelyt seuraaville kunnialla. Tarjosimme vettä ja fazerin sinistä suklaata. Veljeni ajeli pakulla ja muistan, että koko ajan oli letsgo meininki, vaikkei sellaista käsitettä kai silloin edes vielä ollut olemassa.

Kas, tuli kahdeksaskin lennossa. Sepä hyvä, pysyy joulukuun otsikot aikataulussa.

Viisi ja kuusi

2011-12-06T22:57:00.009+02:00

Kun samaan viikonloppuun mahtuu yksi poikkeava tulehdusarvo, kahdet täit, kaksi silmätulehdusta, yksi oksennus, yksi yökkäykseen päätynyt yskimiskohtaus ja uusineet täit, jää blogi vähän jalkoihin. Ja ne myyjäisvalmistelut, joita olin ajatellut.

Maanantaina yksi uusi verikoe ja myyntipöydän peruutus.

Apteeksista silmätipat ja korvasuihke kassissa kotiin kävellessäni mietin, että jos elämäni olisi romaani, pitäisin siitä varmasti. Se olisi sellainen, jota en tahtoisi laskea käsistäni. Haluaisin kirjan olevan tosi paksu ja minulla olisi lempilukuja, joihin palaisin useasti.

Tunsin itseni itsekeskeiseksi, ja katselin ihmisiä ympärilläni. Kuinka kiinnostavia heidänkin tarinansa olisivat, kuinka oikeastaan on aika surullista, että maailma on täynnä kirjoittamattomia elämänkertoja. Jokaisen elämä on kiinnostava. Ei ehkä kaikista, en tarkoita, että minunkaan olisi kenestäkään muusta, kuin ihan jostakusta, eritoten minusta.

Nämä sivut, jotka ovat käsillä, tekee nyt mieli selata nopeasti vain eteenpäin, mutta jos ne olisivat kirjoitusta, niitä saattaisi olla ihan soljuva lukea. Kuinka herään yöllä mahakipuisen seuraksi vessaan ja juomaan mehua. Ja kuinka katsomme ikkunasta, että siellähän sataa lunta. Hetken päästä pieni saa unta, mutta äiti kuuntelee jouluradiota ja katsoo lastenhuonetta lattialle kannetulla patjalla maaten, sähkökynttelikön loistellessa. Hetken päästä herää toinen, kun yskiminen häiritsee nukkumista. Taas mehua ja raitista ilmaa ikkunasta ja hetken perästä taas kaksi lasta, joiden unta voi ihastella. Tulee jo aamu ja vihdoin silmät alkavat lupsua. Juuri ennen nukahdusta, muistelen läpi, kuinka monena vuotena aloitin itsenäisyyspäivän partiopuvussa laulamalla siniristilippua kirkossa. Se tuntuu jo ihan sadulta ja kaukaiselta aikakaudelta, mutta en minä niin vanha ole, vielä äskettäin se oli totta, minun todellisuutta. Lapset heräävät ja kurkistavat joulukalentereihinsa. Kuulen, kuinka lähtevät puuhiinsa ja käyvät välillä näyttämässä yhdessä piirtämäänsä suomen joukkuetta. Minä nukun kiinnni yöllä menetettyjä tunteja.

Yhteen ihmiselämään mahtuu paljon ja monenlaista.
Seuraavaksi toivottavasti kauniita unia. Minulla on vakiviertaita unissa, joita näen, kun olen oikein virkistystä vailla. Se on minusta alitajunnalta hieno taktiikka. Aamulla hymyilen ja saan hitusen lisää voimia. Siitäkin saan, kun löydän jotain hassua. Kuten muistiinpanoja koulun lehden suunnittelukokouksesta, 90-luvun alusta. Kuinka rääväsuisia me olimme paperilla, ja miten kiltti kuitenkin tuli lopputuloksesta, vaikka meidän oli kai tarkoitus olla oikein räväköitä ja ravistelevia.

Huomenna on keskiviikko. Se kuulostaa oikein mukavalta.

Kaunista

2011-12-04T15:46:00.007+02:00

Ei todella. Kolmas ja neljäs päivä ei menneet ollenkaan niin kuin oli suunnitelma.

On hetkiä, jolloin ei ollenkaan tahdo "elää hetkessä". Toivoo, että olisi jo siellä, milloin "nyt" on mennyttä.

Kuten silloin, kun löytää lapsen päästä täitä. Iljettävä ötökkä ja toinenkin räpistelee siellä toisen kauniissa hiuksissa ja munia löytyy joka puolelta.

Ja me ryhdyimme heti pesemään verhoja, lakanoita, vaatteita. Vasta myöhemmin luemme, ettei se ehkä ole tarpeellista, toistaalta myös, että harva selviää kerralla. Vain yksi apteekki kaupungissa on vielä avoinna, sillä on jo myöhäinen ilta. Pesemme täishampoolla ja nypimme saivareita lampun valossa. Seuraavana yönä pienet pojat istuivat taas kylpyammeissa uudet täihauteet päässä ja minä listaan kaikkea mikä on ankeaa ja pilalla.

Enkä ollenkaan tiennyt, että tässäkin kaikessa on oma tunnelmansa. Joka hetken perästä tuntuu suorastaan rauhoittavalta. Kietoo meidät kotiin ja ulkona sataa vettäkin kaatamalla. Me selviämme tästäkin, vaikka olisikin ollut nyt mielummin vähän muutakin.

Olen luvannut, että tänään tehdään piparitaikina. Ja katsotaan elokuva. Ja syödään herkkuja, joiden ainekset ostin kaupasta veronpalautuksilla. Ei kaviaaria tai kuohuvia vaan tortilloja, soijarouhekastiketta, guacamolea, tacokastiketta ja limpparia.

Sitä ennen vielä pyykkipinoja paikoillensa. Ja sohviin pestyt päälliset ja verhot ikkunaan silityslaudan kautta.

Tulkoot takaisin nilkkitäit, jos ovat tullaksensa. Tovi sitten olin sitä mieltä, että juuri se katkaisee aasin selän, vai miten se meni se sanonta. Mutta juuri silloin, kun ajattelee, että nyt minä en vain jaksa, saattaakin kaaoksesta nousta täysin hullu ajatus, että tavallaan tämäkin, kaunista.
***
Meillä on uusi ääni kodissa. Mies kävi torstaina yksinkin kaupungilla ja kotiin tullessaan kertoi, että oven takaa löytyi tonttujen tuoma pieni kitara! Mies on tehnyt paljon kivaa ennen minua, ja montaa niistä ei enää ikinä halua - mutta sentään nyt olen kuullut pari kertaa kitaransoittoa!

Joulukuun toinen

2011-12-02T09:39:00.008+02:00

Sain eilen vapaapäivän. Lähdimme koko perhe kaupungille. Minä tarjosin palkkarahoilla vitosen perhepitsan puoliksi pojille. Jälkiruualle kävelimme joulukatua. Marimekon kahvilassa pojat saivat maailman suurimman marengin. Ja kuljeskella seikkailulla, kunhan muistivat, ettei siellä sisällä rikkimenevien asioiden keskellä voi juosta. Minulla olo, kuin olisimme ulkomailla, lomamatkalla. Haaveilin hotellin puhtaista lakanoista ja tavarattomuudesta ja pyykkikasattomuudesta.

Kotona vaihdoin ne puhtaat lakanat miehen ja minun sänkyyn.
Yöllä, kun pojat olivat nukkumassa ja tiesin, että jouluhiiren taskusta löytävät aamulla mieluisen yllätyksen ja kello oli liikaa, ja olin saanut tehdyksi yhden tekemättömän puhteen, tuntui jouluaatolta.

Aamulla satoi vettä kaatamalla.
Annoin kuopuksen istua rattaissa sateenvarjon alla eskariinvientimatkalla.
Käytiin ostamassa suklaata ja teetä ukin joulukalenteriin, jonka viemme hänelle illalla.

Seuraavaksi kirjoitan sinne 24 muistoa. Ukki ei itse muista enää paljoa, kuinka hämmentävää sen täytyy olla, ei myöskään minua, mutta hän on yhä olemassa, ja soisin hänenkin jouluunsa lämpöä, iloa ja valoa.

Sinunkin. Joku ajattelee sinua juuri nyt jossakin.
***

(Joulukuun kuvissani ei tänä vuonna näy numeroita:). Koitan silti päivittää kalenterini joka päivä. Ehkä. Numerolliset "luukut" löytyy vuosien 2008 ja 2009 joulukalentereistani. Voi kuinka pojat olivat silloin pieniä! )

Joulukuun ensimmäinen

2011-12-01T11:06:00.004+02:00

Kaipaan lomaa.
Ja haluan päästäni ulos hirveästi kysymyksiä.

Vastauksia en niinkään kaipaa, olisi ikävääkin ehkä, jos joku tietäisi kaikkiin kysymyksiin vastauksen.

Nyt ja men-nyt

2011-11-23T10:50:00.014+02:00

Sen lisäksi, että meillä on nyt, meillä on mennyt.
Minulla on aivan varmasti kultainen maalipurkki mielenlokerikoissa, sillä minä elän miltei takakenossa, mutten silti muistele, edes muista, huonoja, pahoja. Eletyt päivät ovat minulle pitkälti voima, eivät taakka.

Aina ei kuitenkaan paista, kuten jo tullut todettua. Tavaran hankkiminen on ehkä huonoa valohoitoa, mutta harrastin sitä kuitenkin viime perjantaina, kun osuin Fidalle etsimään tonttupukuja ja kaiken saikin ostaa puolella hinnalla. Tuon Kotiliedenkin ostin 10 sentillä onneksi, sillä sen pääkirjoitus antoi ajattelemiseneihetta loppuiäksi: Suomessa jää joka viikko viisi alle 30-vuotiasta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. 2000, vuodessa.

Kaikki, jotka vielä roikumme mukana, voimia. Ja kuinka auttaa muita?
Tämä on työnalla.
***
Sain haasteen Maijjalta, kertoa kahdeksan asiaa, joita muut eivät vielä tiedä minusta.

Joskus on kai paikallaan ajatella jotakin ihan muuta.
Äiti ja isi, tämä ei ole nyt blogini ylevintä luettavaa ehkä teistä, kiitos ja anteeksi. Sillä nyt kerron kahdeksan asiaa menneistä "miehistäni", joita ei oikeastaan ole muka lainkaan, tai niin ainakin ajattelin silloin parikymmpisenä, että ei minulla ikinä ketään.

Nyt tiedän, että minullakin riittää vähissäkin muisteltavaa lopuksi ikää. Kuka senkin kertoisi kaikille parikymppisille surkuttelijoille, joille ei muka koskaan tapahdu mitään. Vähempikin riitää.

1. Olen suudellut pitkään kahta nuoruuteni tärkeää poikaa/miestä saman tunnin sisällä, ilman että toinen tietenkään tiesi toisesta, tai että se olisi minusta tuntunut miltään muulta kuin luontevalta ja ihanalta. Ravintola Pikkuparlamentti oli auki viimeistä yötä. Toinen saattoi minut ovelle ja tovin päästä toinen haki tanssille...

2. Minut on jätetty (ei kumpikaan edellämainituista) klassisella repliikillä: "Miten sopeutuisit ajatukseen, ettei minulla nyt ole sinulle aikaa?" Vastasin varmasti jotain, että ei kai siinä mitään.
Harmittelin sitten varmaan seuraavat viitisen vuotta, että miksi en vastannut, että helvetin huonosti. Ehkä menee sellaiset kuusi vuotta ja uusi rakastuminen, kunnes pääsen yli. Muistan aina sen kepeän hypyn, jolla poika/mies oma mielensä keventyneenä hypähti meidän ulko-oven edessä olevalta betoniportaalta. Ja minä suljin oven ja vasta sitten itkin pääni kuiviin eteisen lattialla.

3. Olen suudellut kilttinä tyttönä erästä urheilutoimittajaa korvanlehteen, kun en kehdannut sanoa, että oikeasti haluaisin jo olla yksin kotona, enkä tässä sinisessä autossa, vaikka kiva olikin saada kyyti kotiin ravintolasta. Vain yhteen kohtaan sai osua, viereinen tuntui kuulemma aivan kammottavalta, mutta se oikea paremmalta kuin moni muu asia maailmassa.

4. Lähes aina käy mielessä tuo korva-asia, kun kuulen hänen äänensä telkkarissa. Ja se, kuinka hän soitti ja pyysi minua ostamaan huonekaluja kanssaan kotiinsa. Jotta niistä tulisi minullekin mieluisia. Tätä puhelua hän katui, kun sanoin, etten halua edes alkaa seurustella. Hänen olisi kuulemma pitänyt ymmärtää, ettei kaksosta saa liian nopeasti kahlita. Minä en mitään muuta olisi halunnutkaan, kuin sitoutua, mutten hänen, vaan jonkun Juurioikean kanssa.

5. Muka kiltti olin kai silloinkin, kun ulkomailla opiskellessani eräs austraalialainen mies tahtoi seurustella kanssani. Oli toki kivaa kuulla, olevansa kaunis ja muuta sellaista, jota ei koskaan kuule keneltäkään, mutta rakastunut en ollut pätkääkään. Hän puhutteli minua tyttöystävänä, minä häntä etunimellä. Enkä kauaa silläkään...
Ei hänkään kyllä varsinaisesti juuri minua tainnut ihailla. Pysyvän oleskeluluvan halusi ja sai sen menemällä naimisiin Lontoossa. Lähetti minullekin sähköpostia ja kertoi, että me eurooppalaiset emme itse tajua, kuina jumissa on vaikkapa Austraaliassa. Että kun on taskussa eurooppalaiset paperit on niin moni maa avoinna.

6. Olen ollut lähetystyöntekijäviisumilla töissä Euroopan ulkopuolella.

7. Kun mummini kuoli, sain onneksi tulla käymään Suomessa. Soitin vanhalle luokkakaverilleni (toinen kohdan 1 pojista)ja pyysin häntä käymään kanssani kaljalla. Sen jälkeen suutelimme joka kerran kun tapasimme, muttei koskaan puhuttukaan seurustelusta. En muista, koska tapasimme viimeisen kerran niissä merkeissä (siis ei Niissä, vaan ylipäänsä, ennen tätä nykyistä miestä) mutta muistan, kuinka tapasimme ratikkapysäkillä sattumalta, kun esikoinen oli jo olemassa. Kun hän hymyili, mietin, että hassua, etten koskaan tiennyt suutelevani häntä viimeisen kerran, niin vain kävi.

8. Luulin muistavani kaikkien miesten nimet tietenkin aina, mutta niin vain on käynyt, että joistakin muistan vain ystävien kesken keksityt lempinimet. Kuten Vappu-badding. Veljeni oli koostanut minulle minidiscillisen valikoituja biisejä, aistien ehkä, etten haluaisi tämän(kään) jätkän matkassa kulkea paria tapaamista enempää. Kun VB oli yksiössäni kylässä, muinanaisina soittelin levyä ja hän alkoi ihmetellä, että onpa osuvia lauluja ja yritänkö ehkä jotakin sanoa. Ei sitten tavattu enää, vaikka hän olikin varma, että yhteiset naurunaiheet olisivat parempi merkki onnellisesta tulevaisuudesta, kuin pyörivät sukat, joita minulla oli siihen aikaan tapana odotella vinkkinä oikeasta.

***
Se vielä, että elämä on kohdellut minua hyvin. Olen ollut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Muttei ole käynyt.

Ja kulta. Minä rakastan sinua juuri nyt. Ja sinä olet se, jonka avulla unohdin, että minulla ylipäänsä olisi jotakin ylipäästävää ja sukkiakin olen sen jälkeen joutunut kaksin käsin pitelemään.

(Ja sekin vielä, että olen Rajamäen Rykmentti-blogin Sarin kanssa niin samaa mieltä siitä, että auringonvalo marraskuussa saa sotkuisenkin kodin näyttämään hauskemmalta, kun valo leikkii sotkuissa. )

Etsin valot

2011-11-17T10:55:00.005+02:00

Hei. Tiedän, että sinun hätäsi on minua suurempi. Anteeksi, kun valitan omista pienistä suruistani. En toki tahtoisi. Haluaisin älytä, kuinka hyvin minulla on.
Joskus vain käy niin, että tuntee olevansa liian väsynyt näkemään.

Ja nyt on käynyt niin.
Mutta sinunkin vuoksesi sanon itselleni, että kyllä tämä tästä.
Koitan elää itse, niin kuin toisia opetan.

Seuraavaksi menen kuopuksen kanssa pelaamaan pelin, jonka hän on meille itse tehnyt.
Kohta haemme esikoisen ja illalla saunassa heitämme lämpimät löylyt.

Hengitellen tätä päivää, sillä meillä on vain nyt.

Puhki

2011-11-16T09:33:00.004+02:00

Kun jokin arvokas ja tärkeä on rikki, se tulee korjata. Vaiva on sen arvoista. Jos ei itse osaa, tulee etsiä apua. Jos ei jaksa, paikataan vähän ja yritetään selvitä, sillä mitä on jäljellä.

Orgaaniset asiat saattavat korjaantua ajan kanssa itsestään, vaikka puun katkenneen oksan tilalle kasvaa uusi. Mutta ihmisen katkenneeseen jalkaan tarvitaan kyllä kipsi...

Kuopus jäi itkien kerhoon. Sellaista ei ole tapahtunut koskaan. Ei päiväkodissakaan. Hän vaistoaa, että minulla on huolia. Eikä ihme, olen ollut kotona itkuinen, väsynyt ja poissaoleva. Herkästi kiukustuva. Voi kulta.

Yritän siivota. Laitan musiikiksi jotakin kieltä, jota en ymmärrä, sillä aina ei jaksa olla minkään koskettama. Varsinkaan, jos ei jaksa vain istua vollottamassa.

Moni asia on ihan hyvin. Pidin eilisestä illasta. Olen onnellinen monesta, kuten veljestä ja siskosta.

Aina ei paista

2011-11-14T22:10:00.009+02:00

Kävi taas niin, että itkin puhelin kädessäni sohvalla ja tunsin, kuinka kaikki voimat ja veri pakenevat raajoista. Tunsin halun luhistua, sillä en osaa olla, saati toimia. Huoli vyörähti niin suureksi varjoksi, että kuinka enää ikinä loistaisi.

Kaikki ne kauniit rakkauslaulut, joita maailmaan on kirjoitettu. Koskettavat sanat, joita kyynelsilmin herkistyen on esitetty. Niille kaikille on vastineeksi olemassa kappale, joka kertoo erosta, surusta, pettymyksestä, särkyneestä sydämestä, pieleen menneestä lemmestä. Luulen, että niin ihanaa kuin rakkaus onkin, epätoivosta ja karikoista on runoja, lauluja, tauluja, näytelmiä, kirjoja ja muita tekstejä paljon enemmän. Haparoinnista, etsinnästä, erheistä. Onko niin. Sillä rakkaudessa joutuu pettymään usein monta kertaa, kunnes loksahtaa. Eikä kaikilla se epäonni pääty silloinkaan, vaan rakkaus, jonka ajatteli ikuiseksi, saattaa päättyä hiipuen tai äkisti.

Silti jokaisella on joku, jonka vuoksi toivon, että selviytyisi, selvittäisi, selviäisi. Silloinkin, kun tuntee itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Muuttuu vain suuremmaksi murheeksi, pohjatonkin suru, jos se leviää taudiksi. Niihin, jotka toivovat osaavansa olla avuksi. Haluaisivat tulla olkapääksi. Luulivat olevansa olemassa toiselle edes pienesti, vaikkei kukaan tai mikään menetettyä rakkautta juuri sillä hetkellä paikkaisi.

Äiti, isä, isovanhempi, sisko, veli, lapsi, ystävä, kaveri, naapuri. Kummilapsi, kaima, ikivanha luokkatoveri. Koira, kissa, hamsteri. Lähikaupan myyjä, opettaja, kollega, hoitaja. Joku jossakin ihan lähellä tai tosi kaukana. Äiti Amma tai kiertävä taiteilija.

Joku huomaisi, jos toinen luovuttaisi. Joku surisi, kenties sekoaisi, jos toinen ei sittenkään jaksaisi. Miten kiitollinen olisi, jos tästäkin päästäisiin yli, tultaisiin vahvemmiksi.

Ei kyynisiksi, ikisynkiksi, katkeriksi, pelokkaiksi. Ihan vain elämän heittelemiksi tavallisiksi voi päätyä, pieniksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joita parantaa aika ja kenties etäisyys. Sen huomaaminen, että jollekin toiselle on arvokas ja korvaamatonkin, myös silloin, kun on surullinen, masentunut, vaikka sairaskin. Joku haluaa uskoa, että vielä nousee hänkin, ja löytyy uudestaan hymykin.

Aurinko ei aina paista.
Voimia ja valoa jaksaa mustaa ja harmaata.
Minä ajattelen sinua.

Jälkilisäys: Tämän päivän biisinä tämä.

Sateenkaarten viesti

2011-11-09T16:06:00.005+02:00

Tänään luin Greenpeacen tiedotteesta, että heidän tutkimus-/tiedotus-/suorantoiminnanaluksensa nimi "Rainbow Warrior", on peräisin Cree-intiaanien ennustuksesta, jonka mukaan "Tulee aika, jolloin ihmisten ahneus tekee maailman sairaaksi ja eläimet ja kasvit alkavat kuolla." Silloin sateenkaarelta laskeutuu myyttinen soturijoukko, joka kerää eri puolilta maailmaa ihmisiä pelastamaan planeettamme.

Sateenkaarelta tulleet joukot ovat huhuilleet jo niin kauan. Joko mentäisiin mukaan, oikeasti?

Inkkari(t)rannalla

2011-11-07T15:24:00.010+02:00

Otsikko toimii kahtena. Olemme alkaneet kutsua yhtä tuttua retkipaikkaamme inkkarirannaksi, sillä olemme olleet siellä inkkaripäähineissä nyt pari kertaa. Tänään sinne oli kaksi muuta inkkaria unohtanut omat päähineensä. Ihan totta, pystyin kevyesti kuvittelemaan, että he ovat vain käymässä jossakin, vaikka tiesin vallan hyvin, että minähän se otin päähineet repusta. Toteemipaalunkin näin, tai oikeastaan monta. Ja me istuimme kuopuksen kanssa kivelle ja soudimme puunrunko airona ulapalle. Paistoimme leikisti makkaraa nuotiolla. Teetä joimme oikeasti ja riisikakutkin minulla oli meille herkuksi.
***
Minä ja inkkaripäähineet olemme paikallisen kauppakeskuksen myyjäisissä joulukuun yhdestoista. Jokainen sulkapanta on erilainen, mutta väriä on kaikissa ja tuo muistutus vanehmmille, että "jokaisen lapsen täytyy saada olla myös villi ja vapaa."

(Minulla oli tänään vain kaksi sulkapantaa mukana, siltä varalta, että onnistun tärviöimään ne ulkona kuvatessa, jäisi sentään edes kuusi valmista.)

Useammin ulos

2011-11-06T18:05:00.006+02:00

Olen ollut koko viikonlopun sisällä. Enimmäkseen sohvalla peiton alla. Lukenut kirjaa ja koittanut torkkua takaisin tunnit, jotka yöllä yskien tulee valvottua. Vaikuttunut lukemasta, vaikka se on silkkaa itsestäänselvyyttä ja tuttua juttua. Mutta jonnekin se unohtuu arjessa. Fakta, että lapset ovat nykyään liian vähän ulkona. Kuinka paljon itse olin lapsena, millaista silloin oli, mikä kaikki on mahtanutkaan vuosien varrella muuttua. Luonnossa leikityistä leikeistä jää useimmille positiivisia muistijälkiä. Majanrakentamisista, mielikuvitusmaailmoista, eväsretkistä ja seikkaiuista. Luokissa oli kolmekymmentä lasta ja yksi opettaja ja selvisimme ihan hyvin elossa.

Nyt kuhisee ja kihisee kaikkialla. Ryhmät ovat liian suuria, vaikka niissä olisi vain kymmenen lasta ja koulunkäyntiavustajia tarvittaisiin jokaisella luokalla. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys toistensa kanssa?

Ompelin joulumyyjäispöytääni myyntiin kahdeksan inkkaripäähinettä. Niihin tulee kylkiäisiksi viesti, "sillä jokaisen lapsen täytyisi saada olla myös villi ja vapaa."

UGH!

Päivitys

2011-11-03T21:31:00.012+02:00

Tiedän, että jotkut unelmat tulee riisua, sillä niistä ei tule totta. Pitää rakentaa uusia haaveita. Välillä se tuntuu hirvittävän vaikealta. Epärealistiset toiveet ovat niin tiukassa, että niitä täytyisi kiskoa. Ja niistä tykkää niin kovasti, ettei siihen ole voimia. Silti jyskää, että niin täytyy tehdä, jotta voi kasvaa jotakin muuta, uutta.
***
Joskus silloin tuntuisi olevan eniten sanottavaa, kun ei saa ääntä ollenkaan.
***
Tänään päivällä selasin kirjastossa lehden, ja siinä sanottiin, että lapsen lukutaitoa voi ruokkia kirjoittamalla hänelle lappusia. Illalla istuin sohvalla esikoisen kanssa ja pyysin kynän ja paperia. Kirjoitin hänestä kauniita asioita ja kiitin tästä päivästä, joka oli ihana, vaikka olen kipeä. Miksi en ole aiemmin tajunnut tällaista? Minä kun vielä pidän niin kovasti kirjeiden kirjoittamisesta. Näin, kuinka hän hymyili - varmasti siksikin, että osasi lukea. Mutta myös, sillä ei voi tuntua pahalta, jos joku kirjoittaa, että on hänelle rakas aina.
***
"Voi parane pian, minä hankin sinulle sijaisen!" Kuinka hyvältä tällainen viesti voi tuntua, kun kärvistelee sen ajatuksen kanssa, pitäisikö jaksaa vain lyhyt työpäivä vai olisiko viisaampaa pysyä poissa. Luvan kanssa siis peiton alle ja käteen hyvää lukemista. Ulkonakin on hyvä, hiljaisuudessa, murujen kanssa.
***
Hyvää perjantaita ja viikonloppua. Marraskuu, kutsuu päivittämään, käpertymään, näkemään hyvän. Puiden oksissa syvällä suojissa jo uudet silmut, odottamassa uutta lämpöä ja valoa.

Hän on neljä

2011-11-02T09:48:00.009+02:00

Syntymäpäivä, syntymän päivä. Voin käpertyä muistelemaan, kuinka yö oli myrskyinen ja äitini tuli esikoisen seuraksi kun lähdimme häntä hakemaan. Kuinka nopeaa ja erilaista kaikki olikaan ja kuinka sain syliini hänet ensimmäistä kertaa ihan kokonaan. Kaikilta unohtui hetkeksi edes kertoa, onko hän tyttö tai poikakaan, kun viimehetket menivät niin vauhdilla emmekä tiennet onko hän ihan turvassakaan.

Tai sitten voin huutta kiukkuisena kurkku suorana, että laita nyt ne housut jalkaan, jos meinaat haluta sen pakettisi sieltä postista! Mies on kertonut, kuinka mahdoton hän on, nelivuotiaamme, mutta minä aina sanon, ettei hän vielä, odotetaan kun ovat teini-ikäisiä. Siinä minä kuitenkin nään, kuinka jäärä. Ei tahdo riisua ei pukea ei pissata ei haukata leivänpalasta. Haluaa palvelua, maitoa, olla jo ulkona, jäädä kotiin, lukea kirjan ja juhlia kyllä vieraiden kanssa, muttei kerätä leluja, askartelutavaroita, eikä muutenkaan siivota. Tarjoiluakin saa olla, muttei jaksa laittaa vaatteita, sillä "sinun pitää auttaa minua!"

Voi ***kuusitoista. Laitan miehelle viestin, että tämä on surkein synttäripäivä ikinä. Ei siksi, että hän olisi läpeensä kurja, siis ihana lapseni, vaan siksi, että miksi minä aina tai ainakin liian usein menetän hermoni. Minä olen aikuinen, hän vielä se pieni ja lapsonen.

Julkisilla paikoilla en karju lapsilleni. Mutta nyt en lepy kauppamatkallekaan, sitten kun sinne vihdoin päästään kulkemaan. Olen vaiti ja tunnen kuinka he tietävät sen, äiti on vieläkin kiukkuinen. Muistan, kuinka psykologi sanoi kerran, että olen epäreilu, jos en lepy, kun lapset leppyvät. Tiedän, että teen väärin kun tuhlaan tärkeää päivää mökötykseen. Paljon kivempi olisi itsenikin, jos pysähtyisin ja sopisin. Heti, eikä vasta ajan päästä. En tahto väkisin muuttua hyväntuuliseksi, vaikka tiedän, että minun jo kuuluisi. Kaikilla tunteilla on lupa tulla, mutta harmit pitäisi tarpeeksi nopeasti myös huuhtoa, sillä ne harvoin ovat niitä rakentavimpia kaikista.

Vasta kotona, kun alan leipoa kakkua. Ajattelen, tämä ei ollut se tapa, jolla ihanan aamun tuli jatkua. Pyydän pojat viereeni ja alamme kuin alusta. Sanon, että rakastan, mutta harmittaa, kun tulee kiukuttelua, voinko sanoa turhasta.

Ja niin kuin hän oli odottanut juhlapäiväänsä. Talvesta saakka varmaankin, siitä, kun viimeksi juhlittiin isoveljeä. Kun minä ihastelin kesää ja kevättä, hän sanoi, että kivaa kun tulee syksy ja minä täytän neljä.

Kuinka hän edellisenä iltana kihisi jännityksestä. Mietti, miltä se tuntuu, kun muuttuu kolmosesta neloseksi. Pieni kultani.

Onneksi voin ajatella niinkin, että hänen päiväänsä mahtui paljon hyvääkin. Ja äidin hymyjäkin ja kauniita sanoja ja ihan aitoa iloa siitä, että tämä perhe on olemassa ja tällaiset lapset tässä talossa. Söimme kakkua, jossa oli ne mansikat, jotka poimimme kesällä kerran omalta palstalta. Herkkua, muistoja. Ehkä tämäkin päivä tällaisenakin oli sitä mitä hän oli odottanutkin.

Ja vielä minä käperryn ja muistelen. Ei tarvitse kysyä lupaa keneltäkään, saanko. Kuinka vietimme odotuksen viimeiset päivät kuinka ensimmäiset yhteiset. Kuinka maa oli valkoinen kun tulimme kotiin ja kaikki oli toisin kuin aiemmin, vaikka yksi lapsi meillä oli jo ollutkin.

Rakastan sinua pieni nelivuotias kultani. Onnea koko vuoteesi. Olet rakas juuri noine kaikkinesi. Annetaan elämän kuitenkin hioa vielä meitä kumpaakin, vaikka epätäydellisinäkin olemme tarpeeksi. Tänään sinua juhlitaan kerhossasi. Sait viedä keksipaketin jaettavaksi. Kuulet vielä monta kertaa paljon onnea vaan ja saat puhaltaa kynttilöitäsi. Päiviemme sankari. Kiitos, kun saimme sinut perheemme kuopukseksi.

Savunhaju pipoissa

2011-10-30T08:51:00.004+02:00

Perjantaina poikani pyysivät metsään. Pyytävät harvoin, minä usein ehdotan. Puin monta villapaitaa pällekäin ja niin suostuin.

Sytytimme nuotiota pitkään. Kaupunki huolehtii keittokatokselle puita, en tiedä kuka ihana jättää sinne aina myös hesareita. Ehdin jo miettiä, saanko sanomalehdillä jäiset nakot sulatettua, mutta sitkeästi puhkuttiin kosteita puita ja sitten grillattiin kilpaa hämärän etenemisen kanssa.

En lakkaa ihastelemasta metsän vaikutusta ja olemusta. Ja sitä, kuinka aina tarjoutuu jotain odottamatonsa ohjelmistoa. Kuten savusukellusta ja kipinärakettileikki tällä kerralla. Eikä poikia pelota, paitsi säikähdämme kun pyöräilemme pimeässä ilman valoja ja lamppuja takaisin, ja ohitamme yhtäkkiä teinijengin.
***
Eilen sain olla kuulemassa viisaita luennoitsijoita Perheet ja ympäristökasvatus - keskustelutilaisuudessa. Olisin voinut olla siellä monta viikkoa, tuntui. Juuri niitä asioita halusin kuulla, nyökytellä, olla oppimassa, vakuuttumassa, vaikuttumassa. Syödä suklaakakkua ja juoda teetä ja halata työpajasta hymy huulilla palannutta kuopusta. Lisää tällaista!

Kirjastosta varastin heti ekopsykologi Kaisa Pajasen kirjan ja amerikkalainen "Last Child in the Woods" voisi olla joululahjatoiveiden listalla, jos sellaista olisi tapana laatia.
***
Eteisessä haisee savu. Olen pyrkinyt siitä aina nopeasti eroon, nytpä päätin ottaa tavoitteeksi, saada sellaisen sinne säännöllisesti. Jos ei mitään muuta, niin ainakin pitäisi ehtiä välillä käymään metsässä.

Inkkariretki

2011-10-25T19:49:00.011+03:00

Tänään vein esikoisenkin saamaan merenrantaterapiaa. Meillä oli eväänä kurkkua, lettuja ja omenaa. Viimeisistä pääsivät nauttimaan myös pari iltauinnilla ollutta sorsaa. Pojat olivat innoissaan. Intiaanini. Tuntui, että olemme onnekkaita, kun asumme näin lähellä tällaisia paikkoja. Kaupungissa ja ilman omaa autoa, voimme hetkessä kokea tällaista. Vain me kolme ja muuten niin hiljaista. Kalastajaveneiden pörinä pari kertaa ja kaukana kaunis taivaanranta.

Sain voimia huomiseen, joka on pitkä työpäivä. Pisin miesmuistiin. Palkitsen itseni ja pojat illalla, sitten kun pääsen kotiin.

Ei

2011-10-24T22:06:00.009+03:00

On osattava sanoa myös ei. Joillekin asioille. Tämä muistutuksena itselle.

Ei eitä merenrantaretkille, sillä siellä on hyvä. Mutta joillekin muille, kuten joillekin töille. Täydelle vapaallekin, sillä velvollisuudetkin kuuluvat elämään. Lomaksi kutsutaan sitä aikaa, kun pakot voi hetkeksi työntää syrjään. Sitäkin saa, lomaa, kun ensin välillä tinkii vapaudestaan. Joutenoloa ei koskaan kuitenkaan tule unohtaa kokonaan.

Lomallakin tehdään ruokaa lapsille ja pestään pyykkiä, ehkä siivotaankin välillä. Mutta lapsiin liittyvät puhteet näen ensisijaisesti oikeuksina, sillä ilman lapsiakin voisi olla, jos kiehtoisi sellainen maailma. Ei minua, vaikka olisin pakon edessä oppinut ehkä elämään asian kanssa, sellaista. Nyt olen onnellinen tästä paketista.

Välillä sanotaan "joo ja kyllä", toisinaan "ei" on paremmin paikallaan tai korkeintaan - "Mietin vielä, ennen kuin menen lupaamaan."

Kohtaamisia

2011-10-23T22:37:00.012+03:00

Lokakuu on tuonut hyvää. Ensin yhden ystävän maailmalta Suomessa käymään ja sitten toisen. Nautin heidän seurastaan. Siitäkin, että kalenterissa on tyhjää tilaa ja voin antaa päivieni ja pääni täyttyä ystävien tapaamisesta. Toviksi, sitten he taas lentävät omiin maihinsa ja seuraavaan kertaan on liian pitkä aika.

He tuntevat minut kaukaa ja sen ajan, johon minulla on tapana olla kallella. Voisin sanoa rakastavani vanhojen muistelua, vaikka rakkaus onkin kovin voimakas sana. Tätäkin hetkeä kannan, mutta tulevaisuus, silkka huominenkin on kovin kaukana. En tiedä olenko ollut sellainen aina vai onko tämä tapani vanheta.

Perjantaina tiesin, että minun on hyvä kaivaa maata. Hain pellolta viimeiset porkkanat ja syksy on jo niin vahva. Levotonkin olisin saattanut olla, ja siksi tiesin, ettei ulkoilu sitä ainakaan pahenna. Kukkia en löytänyt, ruskan rippeet vain loistona. Illalla sain juhlia yksivuotiasta ja teini-ikäistä siskoansa. Muistella, kuinka itse täytin kerran 16.6. kuusitoista. Yhdet ikimuistoisimmista syntymäpäivistäni ikinä, vaikka on sellaisia ollut myös muita. Kenenkään ei tarvitse jaksaa kuunnella äänneen, mitä silloin ja kuinka. Mutta minä jaksan. Oi aloitan mistä haluan ja jatkan, kunnes huomaan ajattelevani jo ihan muuta, muita.

Sunnuntaina ajattelin taas, että metsän ja meren minä haluan nähdä. Ulkona on hyvä tuulettaa päätä. Hopeiset kynnet voisin uittaa kylmässä meressä ja vielä sielä ehkä olisi värikkäitä lehtiä. Tiedän, että sen kaiken katselu tekee salaa hyvää myös lapsille. Kuopuksen saan mukaan, esikoisella on miehen kanssa jalkapalloilunsa.

Pakkaamme eväät ja ajattelen lentokonetta, joka vie toisia kauas toisten luota, mutta onneksi olen saanut tavata. Enkä ole niin lohduton, kuin joskus nuorempana. Voi niitä itkuja. Se oli hulluna sattuvaa kipua. Jonka vuoksi ulkomailla asuminen ei ehkä ole ihan minua, vaikka olen saanut siten korvaamattomia kokemuksia. Olen niin huono niissä lähdöissä ja kaipuu kotiin - vaikka sellainen olisi sielläkin - on liian suurta.

Kuumaa juomaa mukissa, kun olemme kiertäneet niemen kärjen ja katselleet horisontteja, ajattelen:
Kiitos, kun joit kanssani teetä aamuun saakka. Kun olin nuori ja moni asia oli vasta alullansa. Kiitos, kun katsoit silmiin ja juttelit monenlaista, monena yönä, aamuna, päivänä, iltana. Kerroit, että olen sinulle erityinen. En ikinä unohda kauniita sanoja, runoja, lauluja, joita valitsit minulle. Tai unohdan tietysti, olen jo unohtanut paljon siitä kaikesta, mutta siitäkin kiitän, sillä siitä tiedän, että niitä oli paljon ja ne kantavat minua yhä ja aina. Koskaan et satuttanut millään tavalla. Annoit minun tuntea sinua. Myös sellaista, mitä muut eivät ehkä, vaikka olitkin tuttu ja avoin ja mitä kaikkea. Sellaiset asiat ovat mittaamattoman arvokkaita. Olisipa kaikilla nuorilla sellaisia kokemuksia kasvunsa tukena.

Tunnen kyyneleet ja itken, mietin olenko siis surullinen. Kuopus köllöttää pää sylissäni pilvipeittoon kääriytyneenä. En, olen valtavan kiitollinen ja onnellinen. Päätän sanoa sen ääneenkin ja sitten meitä jo kohta naurattaa yhdessä. Olemme jo seuraavassa hetkessä. Poikani pyytää minua laulamaan känkkäränkkää ja teen sen monta kertaa, vaikkei se olekaan mikään minun lempilauluista. Kun alkaa tulla kylmä, lähdemme kotia.
***
Haluan juuri tätä kaikkea, mitä minulla on.
Tiedän, että liian monella läheiselläkin on liiaksi vastoinkäymisiä, ja tuntuu kurjalta, etteivät he voi sanoa samalla tavalla. Ja se syö toki myös minun iloa, mutta kokonaan en voi murtua. Jos on nautinnon arvoista käsillä, sen täytyy antaa kuulua. Sen äärellä on hyvä kiittää ja pysähtyä. Nähdä, iloita, tanssia. Juoda sidukka sen kunniaksi, jos sellaista on tarjolla. Laittaa hyvä biisi soimaan ja tarjota ystäville lämmin ruoka ja kakkua.

Haluan lapsien sotkut kotiin ja kinastella välillä rajoista.
Haluan liian vähän "omaa aikaa" ja kropan, jota ei ehdi enää treenata parhaimmillensa.
Liian vähän rahaa ja tilaakin voin ottaa ja mitä kaikkea.
Kuljen toisten vanhoissa vaatteissa ja niissä, joiden ostosta on kymmenen vuotta.
Jos se on se hinta siitä, että minulla on tämä ihana perhe, tuo erikoinen mies ja kaksi ihanaa lasta. Tiedän, että moni antaisi mitä tahansa saavuttaakseen oman onnensa. Tuollaiset yllä on ihan pietä ja alkua.

Tänä viikonloppuna olin onnellinen, mitä sä luulit. (Siitä biisistä, tiedättekö, tuo kohta soi usein mun päässä.) Toivon hyvää viikkoa. Nähdään se kaunis, jota on jo olemassa.

Opettelua

2011-10-19T09:56:00.006+03:00

En tiedä mitä "talonväki" sanoisi, jos tietäisi, että täällä se "siivooja" vain naputtaa tietokonetta, vaikka pitäisi raivata ja hurisuttaa imuria. Mutta jos ihan vain muutamia sanoja...

Sillä haluan itsellenikin sanoa, että nyt on oltava rauhassa. Arki on taas täynnä uutta, vaikka pääosin ihan samaa ja tuttua. Sillon on annettava ajan kulua - tottua.
Turha höntyily ja kaiken tahtominen täydelliseksi heti ja kerralla on silkkaa hulluutta. Kuulenko, näitä sanoja.

Söimme eilen pullaa uuden (Kluuvi) kauppakeskuksen alimmassa kerroksessa. Löytyi salapaikka sohvasta liukuportaiden alta. Olimme käyneet uimassa ja saunomassa ja kuulleet, kuinka ylimmän kerroksen dj taituroi musalla ilmaan erityisiä tunnelmia. Sumensi, mutta tajusin sen olevan rentoutumista, eikä silkaa liikaa huolta. Koska osaan minä välillä hengittää ja laskea vaatimustasoa. Niin on tehtävä, jotta näkee olennaisimman, turvaa tärkeimmän, löytää uuden väylän.

Olen töissä nyt maanantai- ja keskiviikkoiltaisin. Ja lauantaiaamuisin. Ja se laittaa tietenkin käyntiin sumplimisten vyyhdin. Pojatkin joutuvat metroilemaan useammin, kun mies ei ehdi ihan kotiin saakka, ennen kuin minun pitää jo olla toisaalla. Koko perhe opettelee siis uutta.

Nyt nautin niistä sanoista, kun joku puhuu, että joskus tarvitaan uskallusta, tehdä jotenkin toisin, kuin on yleisesti totuttua. Silti toivon, ettemme ole tyhmänrohkeita. Tuntuu, että tässä on vastaus tällä hetkellä kysymyksiini, kuinka voisin olla enemmän kotona ja silti toimeenkin voisimme tulla. Tunteeni voivat toki olla harhaisia, mutta joskus joku kauan sitten tehty pieni valinta voi olla kullanarvoinen vasta vuosien kuluttua. Kokopäivätyö päiväkodissa voi ehkä odottaa vielä muutamia vuosia?

Sillä kaksi aarrettani ovat pieniä vain hetken. Ja vaikken ehkä ole paras siinä, mitä nyt teen, voisinko silti olla tarpeeksi vahva, vaikka omakin elinikäinen oppiminen on kesken.

Ja nyt minä laitan musiikin soimaan, ja siivoan heidän kotiaan.
Joskus kalapuikkoateria voi pelastaa itkuilta, ja siksi niitä on täksi jännittäväksi päiväksi varalla. Pilkon perunat ja sekoitan niihin oliiviöljyä ja suolaa, paistan puikkojen seuraksi uunissa. Sekoitan kastikkeen jugurtista. Kuorin porkkanoita ja viipaloin kurkkua. Mies saa töistä tultuaan katsoa niiden kanssa vaikka vain tovin telkkaria, ihan sama. Kunhan selviämme hengissä tästä uudesta. Niin, ettei se ole jatkuvaa eloonjäämistaistelua vain, vaan niin, että ehdimme nautiskella, myös nyt kun on tällaisesta kaikkea, pieniä lapsia ja työt silppuna pitkin viikkoa, aamuja-päiviä-iltoja, molemmilla. Ja oikeastaan juuri siksi koska! Myöhemmin on keksittävä jotain ihan muuta.

Kauniita ajatuksia, hyvää ja kaunista. Voimia, riitämme tällaisina. (Haluan uskoa.)

***

2011-10-14T18:24:00.003+03:00

Pentu ei ole meidän, ensimmäisen kuvan, mutta kylässä Hän kävi.
Sydämenvaltaajia tuollaiset suloiset. Olemus, kun hömpsivät ulkona, eivätkä vielä aina muista, että kävellä oli tarkoitus vaikka. Jäävät istumaan, heiluttamaan häntää, nuuhkimaan. Nappaavat suuhun söpertämään ja silittämään jääneen rouvan kaulahuivin. Nukkuvat paljon ja sitten säntäävät pallon perään tai katsomaan, mitä ihmettä lapset patjalla hyppiessään tekevätkään.

Olemme nauttineet syyslomasta, vaikka sitä olikin vain kaksi päivää tarjolla.
Tai neljä esikoisesta, kun laskuissa on lauantai ja sunnutainkin mukana.

Hyvää viikonloppua. Lämmintä ylle, koleaa, kohta kaipaillaan jo toppavaatteita.
Mukavia ajatuksia.

Ei oo kisa

2011-10-11T21:39:00.007+03:00

Tänään, kun haen pojat eskarista, he laskettelevat juosten hiekkatietä alas, ja heitä naurattaa, kunnes toinen tajuaa, että jompi kumpi on ensimmäisenä alhaalla. "Ei oo kisa", huutaa alakynnessä oleva, ja mietin, tajuavatko he koskaan, että niin sen kannattaisi miltei aina olla. Pelit on pelejä joo ja pitää osata voittaa ja hävitä, mutta paremmaksi muuttuisi maailma, jos ei koko ajan kilpailla.

Siinä on valtava läksy opeteltavana. Minä en ole parempi tai huonompi, olen vain itseni, valintoineni, sattumineni, kaikkineni.

***
Aamulla olen käynyt kavelyllä jo ennen kuin pojat ovat heränneet. Valmistanut aamiaiset ja käynyt suihkussa. Päivän vaatteet on laitettuina pinoissa, voisin olla tehokas ja olisimme jo ennen ysiä kuopuksenkin kanssa puistossa. Mies vie esikoisen eskariinsa ajoissa, heillä on siellä yhteistä ohjelmaa luvassa.

Mutta kuopus sanoo, ettei vielä jaksa, luetaanko äiti joku kirja? Mietin, kuinka moni antaisi mitä tahansa, jos saisi aamiaisen jälkeen kömpiä takas peiton alle lukemaan satuja. Ja minä sanon, että luetaan vaikka monta. Olen yli laitojen kiitollinen tästä osasta ja tiedän, että meidän päiväämme mahtuu silti vielä vaikka mitä kaikkea.

Vaikkei sekään ole kisa. Joutenolo tai tehokkuus.
Siinä osin koko jutun vaikeus ja hupaisuus.

Hyvää viikonloppua!

2011-10-07T19:21:00.011+03:00

Selvästi tullut jo tavaksi, että pojat kattaa penkin sohvapöydäksi ja sitten katsomme elokuvan. Perjantai sopii hyvin päiväksi. Silloin on namipäiväkin, ja saadaan siis suklaatakin. Tänään Saariston lapset oli niin jännittävä, että kuopus meni välillä kulman taa, ja lopulta sinne nukahtikin. Jaksaa siis varmasti tänään valvoa seurana myöhälle saakka...

Toivottavasti kaikki on turvassa. Ulkona hurja ilma. Tuntuu, että tuuli tulee ihan juuri täydellä voimalla läpi ikkunasta. Onneksi en ole laivalla. Iltapalaksi eilisiä tähteitä ja koitamme paistaa pitsoja pannulla.

Esikoisen uusi päiväkoti tulee uniini ja on ihanan inspiroiva. Kunpa kaikki päiväkotien työntekijät jaksaisivat muistaa, kuinka täynnä mahdollisuuksia ovat talot, jotka ovat täynnä lapsia. (En väitä, ettäkö se työ aina olisi vain kivaa ja helppoa - totisesti siinäkin on kivikkonsa.) Kuopus on oppinut ottamaan vauhtia keinussa ja näyttää kuvissa minulta lapsena. Esikoinen oli tänään eskarissa "keltaisella" ja minä napisin hänelle, vaikka niin taitava äiti yritin muka olla.

Mutta nyt omien luo. Aikainen nousu aamulla, mutta niin sen nyt kuuluu olla.
Voikaa hyvin, ajatelkaa myös mukavia.

Palstaani ette (ehkä) saa

2011-10-05T17:54:00.009+03:00

Viikonloppuna istuin teekupin kanssa palstalla. Huokailin, että mitä oikein tekisin, kun en ole mitään tehnyt pitkään aikaan. Pelkäsin, että ystävältä tulee surullinen viesti, sillä viime vuonna tuli, kun olin samanlaisissa asioissa pellolla. Syyshommia, maankääntöä ja sen sellaista tai mitä sitä pitäisikään olla tapana.

Päätin kaivaa ne pienet viljelystilkut jotka on olemassa esiin heinikosta, ja nyppitä rikkaruohoista. Sameettiruusuja oli yhä paljon, ja ne ovat pitäneet huolen, ettei länttimme näytä ihan holtittomalta.

Ja kävi niinkuin aina. Kun käyn repimään kaksin käsin heinää ja saan jonkun kulman näyttämään hoidetummalta, tulee hyvä olo ja koko palsta näyttää paremmalta - kuin mitä se oikeasti on. Kun pitkän ajan jälkeen alkoi tympimään, istuin siis teelle. Ja mietin, enkö enää ensi kesänä muka halua tänne.

Yhtenä elokuun lopun kertana, kun olin taas itsekseni palstalla mustaherukoita pomimassa, eräs rouva pysähtyi palstani kohdalla ja ihasteli ääneen, "kuinka kjaunista sinulla on! Ihjania keltaisia kukkia. Niin kaunista." Niinkö, taisin kysyä ja jatkoin, että yleensä ihmiset vain harmittelevat umpeen kasvanutta polkua palstan takarajalla. Ja onhan minulla valtavasti tätä heinikkoa... "Mjehilaiset tarvitsevat hjeinaa!"

Ai että. Kiitin kovasti rouvaa kauniista sanoistaan ja siitä, kuinka hyvälle mielelle niistä tulinkaan. Juttelimme pitkään paikasta, jossa oli rouvan mielestä erittäin hyvä ja puhdas aura. Auroista en tiedä, mutta kieltämättä aina hiipii mieleen rauha. Kun kuuntelee tuulta ja puiden lehtien kahinoita. Ja ilma tuntuu raikkaalta. Ja ajatukset kantavat mieleen mukavia. Aina silloinkin edes toviksi, kun rikkaruohot on lannistaa ja harmittaa, ettei miestä tai poikia sinne millään seuraksi saa.

Niin että harkitsen sittenkin vielä kaksi kertaa, ennen kuin luovun tiluksesta. Setlementtiyhdistys on kunnostanut lähellä olevaa talliakin, ja ensi kesänä palstan naapuripellolla kuljeksii taas hevosia ja oliko se myös lampaita! Yhden kesäkurpitsan sain kotiinviemisiksi tältäkin reissulta, maa-artisokat saavat tänäkin vuonna talvehtia maassa. Nostan ne taas vasta keväällä, kun vielä odotellaan uusia perunoita ja muita uuden kauden juttuja.

Ja nyt muistin juuri, että minun piti googlettaa, kuinka noilla samettiruusuilla voisi värjätä lankoja, jos niistä vaikka olisi vielä sellaista iloa, etten olisi ihan pelkkä mehiläisheinänkasvattaja.

Terveisiä Turusta

2011-09-30T22:46:00.017+03:00

Minua olisi jäänyt harmittamaan, jos en olisi päässyt vierailemaan Minjan valokuvanäyttelyssä Kirjakahvilassa. Viimetippaan jäi, mutta ennätettiinpäs.

Esikoinen pääsi tänään kylään kuopuksen kerhoon, eli omaan vanhaan kerhoonsa, enkä raaskinut vierailua perua, vaan kiiruhdimme junaan vasta kerhon loputtua. Retki jäi siis aika lyhkäiseksi, mutta iltapäiväämme Turussa mahtui kuitenkin kävely kirjakahvilalle, Auran laivojen ihastelua, kitinää (muka) piiiitkästä kävelymatkasta, hauskojen lintujen katselua, Kirjakahvila - pala kakkua ja mehujäät Minjan valokuvien luona ja erä dominoa, postikorttien kirjoittelua, reipastuminen, valokuvanäyttely, kirjasto ja takaisin asemalle suunnistusta. Ja tietysti matkat junan ihanassa leikkivaunussa.

Näiden kahden kanssa on ihana reissata. Edes pieni marina ei varjosta, kun päävoittoisesti ovat jalat irti maasta, niin innoissansa. Sanovat ääneen useassa kohdassa, että ihanaa olla täällä. Junassa, kahvilassa, kujilla...

Kun edellisestä ulkomaanmatkasta on kauan, jo kotimainen kaupunginvaihdos tuntuu huikealta. Eri meininki. Iltajunalla kotiin ja nyt taas sama oma Helsinki.

Kiitos Minja näyttelystä ja kaikille tasapuolisesti hyvää viikonvaihdetta!
T. Joola

Luonnonvoimat

2011-09-29T13:59:00.005+03:00

Markkinoilla myyntipöytäni ääreen pysähtyi joku sunnuntaikävelijä yli tunniksi juttelemaan. Ajatukseni innostivat häntä ja toisaalta, kun sain vastakaikuja, vesi pyöri entistä vinhemmin rattaassa. Katkerat akat markkinoilla, saattoi joku meitä sivusta kuunnellut ajatella. Naapuripöydän eläkeläismummot olivat tovia aiemmin kehuneet minulle Kekkosen aikoja ja mahdoinkohan minäkin kuulostaa samalta. Että toista se oli silloin, kun me olimme lapsia. Ja sellaista ja tällaista tämä nykyajan meno, silkkaa hulluutta.

Yhdestä asiasta taisimme kuitenkin ajatella vähän eri tavalla ja harmittaa, etten osannut jämäkästi omia ajatuksiani äänen muotoilla. Että lapset eivät edelleenkään ole pienikokoisia aikuisia, vaan aivan erilaisia olentoja, vaikka toki ihmisiä ja eritoten arvokkaita jo alusta saakka. Nainen ihmetteli huonoa käytöstä ja vanhempien keinottomuutta. Kuvaili, että kun lapsi syntyy, valkoiset sohvanpäälliset ovat entisiä ja syntymäpäiväjuhliin vanehmmat varustautuvat, kuin luvassa olisi riehakasta mellakointia. Että miksei lapsia vain opeteta olemaan aloillansa, "aivan kuin jotkut luonnonvoimat tekisivät heistä mahdottomia."

Tuo luonnonvoimat jäi soimaan mieleeni. Kotona mietin, että se juuri lapsissa on todella luonteenomaista. Heissä kytee, velloaa, piilee ja ryöpsähtelee valtavat luonnonvoimat! Aina. Nukkuivatpa he sitten tyyninä vastasyntyneinä kehdossa tai riehuivatpa kermakakkua syöneinä olohuoneissa. Ja noiden luonnonvoimien kanssa elo on aina pysyvästi erilaista, kuin se oli ennen heidän tuloa.

Ihmiset ovat myös ratkaisevasti erialisia, kuin mitkään muut pallon asukkaista. Siksi myös "pentuaika" on pidempi ja vaatii vanhemmilta sitkeyttä ja kärsivällisyyttä useita vuosia. Myös rauhaa ja hyväksyvää rakkautta, ei epäsopivaa käytöstä kohtaan, mutta sitä, että he ovat L a p s i a.

Lapsuuteen liittyy paljon aikuisia huokailututtavaa, hampaita kiristyttävää, järkyttävää, ärsyttävää, väsyttävää, kummastuttavaa, ihmetyttävää, kestettävää. Mutta se on ohikiitävä ajanjakso ja kovin usein tuloksena on ennemminkin vakavina tönöttäviä aikuisia, kuin liian eläväisiä ja ilakoivia sellaisia. Tunteiden tukahduttaminen on useimmilla niiden näyttämistä paljon paremmin aikuisena hallussa, ja siitä voidaan sitten olla montaa mieltä, onko se hyvä asia.

Toki pitää puuttua, jo kaikkein pienimpien rinnanpuraisuihin, näyttää, ettei toista ihmistä satuteta. Vaikka. Tai jos kuulee, että lapset polkevat toista sanoillansa, se on meidän aikuisten tehtävä puutuua ja olla ojentamassa.

Mutta olohuoneet on lastenkin koteja, ja joskus vain käy niin, että voisin sormin tulee kuljettua sohvalle saakka ja meillä joskus vallan tarjoillaan jotakin ruokapöydänkin ulkopuolella. Tai että lelut jäävät huiskin haiskin mielikuvituksen viedessä jo toisaalla... Miksi koti saisi olla h a u s k a vasta sitten, kun ollaan aikuisia.
***
Minä kirjoitan tätä ja kuopus kantaa minulle puisen lautasen ja kaksi muoviaterinta. Tyhjän kupin, jossa on omenoiden kuvia. "Minä toin sinulle ruokaa ja teetä tossa mukissa." Meinaan suoraan hörpätä, mutta hän jatkaa, "siinä on vielä se juttu", näyttää, ja tarkoittaa teepussia.

Luonnonvoima. Lapset ovat juuri tuollaisina kaikkinensa uskomattoman ihania ja rakkaita.

Terveisiä kauppiaalta

2011-09-29T13:43:00.007+03:00

Aamusta päivä vasta alkaa

2011-09-27T09:00:00.004+03:00

Herätyskellon soidessa olen nähnyt niin levotonta unta jo tovin, että joutaakin jo nousta. Flirttaillut vieraalle bussikuskille, joka on vaihdettu rattiin, kun oikea ajoi unessa. Ja olemme koko perhe ihan väärään suuntaan menossa, Nuuksioon, vaikka meidän pitäisi olla keskustassa. Ja jotkut tytötkin ohjattiin siihen bussiin, vaikka heitä odotettiin jo Vermossa. Ja lapsuuskodissani oli yövieraita, jotka käyttäytyivät ihan eri tavalla, kuin siviilissä, ja etsin heille äidin varastoista mintunvihreitä pussilakanoita.

Sataa vettä. Tuntuu hyvältä, että olen yksin ja ensimmäisenä hereillä. Lakkaan kynnet, mitä en yleensä tee ikinä. Kerran vuodessa vahingossa. Vain yhden näkymättömän lakkakerroksen, sillä kestää niin kauan kuivua. Keitän teen ja nostan varovasti pannun pois hellalta, ettei tule koloja ja suttuja siihen yhteenkin ohueen kerrokseen.

Kuopuskin näkee unia. Huhuilee "Odottakaa", ja kun menen kyselemään, että mitä sanoit, esikoinen kuitaa naapuri sängystä oman unensa seasta, ettei se vielä ole valveilla. Parhaat heräämiset kuitenkin tulee minusta silloin, kun heräilevät itse, omassa tahdissa, joten käytän tilaisuuden hyväksi ja juttelen sateesta ja kaakaosta.

Voitelen illalla leivotut sämpylät ja olen hyvällä tuulella. Iloitsen, että tummasta kaakaosta ilman sokeria tarjottu suklaajuoma on heistä herkkua. Ripautan vähän vaniljaa sekaan ja keittiössä tuoksuu makealta.

Esikoinen ei halua lähteä eskariin, kun sataa kaatamalla. Minä juttelen, ettei säätä voi valita. Ja laulan hänelle laulua ja soitan leikisti kitaralla. Sellaista keksittyä laulua tiedättehän, jossa on yksinkertainen poppisävel ja riimit saattaa vähän ontua, kun on kiire keksiä seuraava säe, ennen edellisen loppua.

Kuopus saa jäädä kotiin, kun miehellä on iltavuoronsa tiistaina. Puen keltaiset kurahousut ja sadetakin, mutta pisaroista ei ole enää tietoakaan, kun olemme ulkona.

Iltapäiväksi on luvattu kuuttatoista astetta ja aurinkoa. Olohuoneeseen säteilee jo ja pilvet ovat valkoisia. Kuuntelen Mikko Kuustosta, salaa nopesti pikkuisen, kun mies on käymässä kellarissa. Menen pakkaamaan kangaskasviksia, kiitos tilauksista.

Hyvää tiistaita ajattelen sinulle. "Taivas varjele" hän laulaa minulle, ja minä olohuoneessa leikkivälle pojalle.

ps. Hän heiluttaa nyt ylähampaitaan, rautahampaat ovat siis tulossa.

Markkinoilla

2011-09-25T19:30:00.009+03:00

Nöyryyskoulun luennolla tänään kuusi tuntia. Eli myymässä käsitöitä paikallisilla markkinoilla. Pöytäpaikasta perittiin 20e ja saimme myytyä kokonaista k o l m e kankaista kasvista. Apulaismyyjää ei ole syyttäminen eikä keliä - oli ihanan aurinkoista. Ihmisiäkin pörräsi koko päivän. Sain kuulla monta kertaa, että "Ihania."
"Oletko itse tehnyt? Ollut kova homma."
"Mitä nämä ovat?"
"Kahdeksan euroa, tuollaisenhan voin ommella itsekin!"
Ja ihan lopuksi vanhempi mies tuijotti pöytää pitkään.
"Kiva idea mutta huono bisnes".
Niinpä. Enkä minä edes bisnestä. Kunhan edes jotain, yritin. Kun ei saa enää kotihoidontukea tai muita toimeentulotukia, kun työtönkään en ole, kun jään vapaasta tahdosta kotiin alalta, jossa olisi kyllä avoimia työpaikkoja - yksikin myyty sienipeli vaikka tuntuisi tosi huipulta.

Elikä nyt minulla on kangassyömisiä ja tyynyliinoja ja mitä noita nyt onkaan noissa kuvissa. Ei tarvitse säälistä ostaa, tämä ei ole kerjuuta, mutta jos joku kiinnostuu: hemmaharakka(å)gmail.com
***
Mennyt viikko muuten, ilman tätä sunnuntain takaiskua oli mukava ja nopea. Viikko sitten juhlittiin 90-vuotiasta ukkia. Arjesta kaiken liikenevän ajan käytin käsitöiden tekoon, mutta keskiviikkona olin tovin siivooja ja perjantaina suunnittelin uimakouluja, aivan kuten syyskuussa löytyneeseen rytmiin on "kirjattuna".

Lokakuussa aion panostaa syömiseemme. Nyt kun minä ja pojat syödään taas esikoisen eskarilounasta lukuunottamatta kaikki palat ja ruuat kotona, alkaa makarooni ja ruisleipäosasto nopeasti tulla korvista, jollei jotenkin vähän panosta. En tarkoita taloudelista panostusta - mikä olisikin viiden euron tuloilla vaikea kuvitella:), mutta mielikuvitusta ja vähän enemmän suunnittelua...

Esikoisen eskari toimii viimeistä viikkoa vartin pyörämatkan päässä kotoa. Uusi rakennus, jota henkilökunta ja osa vanhemmista on odottanut kai jo viisi vuotta, aukeaa ensi maanantaina. Sitten voidaan kipaista jalan mesän yli tai pitkin betonikantta. Olen tykännyt päivän kuntoiluannoksesta, jonka päiväkotimatkat tarjoaa. Kohta pitää keksiä tilalle jotain muuta.

Toivottelen hyvää alkavaa viikkoa.
Onneksi on koti ja perhe, täällä on sittenkin turvallista ja ihanaa olla, vaikka saa takkiinsa maailmalla.

Hyvää viikonloppua

2011-09-16T23:09:00.002+03:00

Kaksi

2011-09-13T21:57:00.011+03:00

Kerran kuussa kehoni suree, ettei saa enää koskaan kantaa vauvaa. Luulen, tunnen. Sitten mietin, kuinka monen keho suree, ettei ole koskaan kantanut tai saa kantaa lainkaan.

Vein esikoisen tänään yksin eskariin ja kuopus sai aloittaa päivänsä omiaan puuhaillen isin seurassa. Myöhemmin aamupäivällä hän rekenteli rakettia ja minä täytin tiskikonetta tai tein jotain muuta, joka oli helppo seisauttaa, kun toinen toteaa hiljaisuudesta, että onneksi ei ole aina yksin, että onneksi veli on olemassa, vaikkei aina ole kotona.

Kulta minäkin olen siitä niin iloinen. Siitä, että teitä on kaksi. Kaksi on ihan valtavasti, jos sen kääntää valoksi. Olen onnellinen, että on esikoinen ja että on kuopus. Ja että vaikka kinaa on valtavasti ja voimien koittelua ja nahistusta, on myös yhteisiä leikkejä, juttuja, supatuksia, seikkailuita, sopua. Suukkoja ja halauksia. Veli, tuki, turva, seura.

Vaikkei tietenkään pitäisi, juttelen ääneen, kuinka minä joskus haluaisin, että teitä olisi vielä enemmän, kuin kaksi. Sata miljoonaa, hän haluaisi. Sanon, että maapallolla on lapsia jo niin paljon, eikä kaikkia voi haalia juuri meidän kotiin asumaan. Toisetkin haluavat äideiksi ja iseiksi. Siksi meille saa riittää kaksi. Maailma on jo täytetty, nyt riittää kuhunkin perheeseen vähempi.

Myöhemmin merenrannalla mietin itsekseni, syntyykö jokaista toivottua kohti jossakin yksi ei toivottu. Ja miksei ole tullut tavaksi, että tarjotaan jokaista toivottua kohti myös jollekin jonkun toisen ei toivomalle koti.

Kuopuksen kanssa juttelimme siitäkin, että vauvoista ja lapsista seuraa paitsi valtavasti iloa, myös paljon huolta ja työtä. Ruuanlaittoa, pyykinpesua, riitojen selvittelyä ja sen sellaista, mietimme yhdessä.

Merenrannassa he leikkivät leikkilaivassa ja minä kiikun kiipeilyverkossa kuin riippukeinussa. Antavat minun olla omissa ajatuksissa. Sadepilvet kiertävät horisontteja, mutta meidän kasvoille paistaa lämpimästi aurinkoa. Mietin, miksi emme jaksa sitä ja tätäkään kaikkea aina. Kauaa en mieti, vaan menen opettamaan laivanupotusta ja uittamaan kanssaan saappaita rantalaineissa.

Elämämme vain on tällaista ja omaa osaamme yritämme elää käytettäväissä olevialla voimilla. Ja tämän mitä on, voi ajatella lahjana.

Ehdimme kotiin ennen suurinta myrskyä ja sadetta ja ompelen ja siivoilemme ja teemme ruokaa. Mietin, että vaikken tämän kummempaa pysty tarjoamaan heille saati kenellekään muullekaan, saan kai silti ajatella, että ompa ihanaa. Usein ajattelen, että vähintä mitä voin tehdä, osoittaakseni, että olen kiitollinen, on nauttia ja antaa sen ilon näkyä ja kuulua.

Nukkuvat tuolla, minun kaksi kultalasta. Kaksi on monta, YKSIKIN JO OLISI, sillä lapset ovat niin suuria valoja.

Jopas jotakin

2011-09-11T21:35:00.011+03:00

Kävin lauantaina ja sunnuntaina merenrannassa. Ihan erilaisilla retkillä. Lauantaina uitin varpaita kalliolta vedessä, tänään kuopuksen kanssa riisuimme kengät hiekkalla.

Täällä on paljon kauniita paikkoja. Moneen liittyy jo paljon muistoja. Voin kertoa tarinoita, kuinka söimme näkkäriä ja vanukasta, kun sinua ei vielä ollut olemassa. Tai esitellä jollekin, että tuon puun nimi on Hassupuu ja sille juttelemme aina. En kaivertanut puuhun nimikirjaimia, mutta joku oli jo laittanut ihan oikeita sopivia. J sydän J:kin olisi saanut olla, sillä rakastan miehen ja kuopuksen lisäksi myös esikoista.
***
Minulla ei ole lempiväriä, eikä lempiruokaakaan tai sitten molempia on monia. Fetasalaatista pidän aina ja äidin leipomista sämpylöistä. Haluaisin matkustaa Japaniin ja usein haaveillessani teenkin niin. Ja yhteen isoon eurooppalaiseen kaupunkiin, junalla ilman laivaa tai lentoja, tämän hömpän perheeni kanssa, joskus, kun tarvittava aika ja raha on koossa. Näihin lupasin vastata ja menköön se nyt tässä saumassa.

Olin kerran nuorena hiusmallina ulkomailla. Tukkaani tehtiin kolme eri kampausta ja meikkiäkin varmaan ensi kertaa eläissäni kasvoilla. Ajattelin silloin, että se oli päiväni prinsessana, ja niin ihanaa ja paljon, etten tarvitse koskaan toista. Häänikin olivat sitten pienet ja monen mittapuun mukaan vaatimattomat. Paistattelin vaimona, enkä muistanut edes ajatella kruunullisia. En osaa oikein nauttia koristautumisesta, juhliin valmistautumisista tai muista. Unohdin kysyä, kun sain tilaisuuden, laittautuvatko Tallinnan ja Pietarin naiset huvikseen, vai kokevatko he siihen painetta. Minulla on siis stereotypia, että idän naiset ovat aina hienoina. Kauniita meinasin sanoa, mutta voi verkkareissakin sellainen olla.

Mutta nyt minua on haastateltukin jo kahdesti. Voisinko lopun elämääni olla piilossa vielä enemmästi. Antaa muille tilaa ja hälvetä takariviin iäksi. Sillä sielläkin on ihan hyvä.

Minä, minä, minä. Pienenä halusin olla esillä. Laulaa soolot päiväkodin juhlissa, olla jouluevankeliuimissa Maria. "Voisitko sitten kertoa, kuinka tämä esitelmäsi loppuu", vihjaisi opettaja hienovaraisesti, kun olisin nauttinut paikastani luokan edessä varmaan loputtomasti. Näytelmäkerhossa oli ihanaa olla ja lopulta minusta tuli opettaja.

Jännittäminen tuli myöhemmin ja hävetys siitä, osaanko kuunnella tarpeeksi muita ja antaa heidänkin paistatella parrasvalossa. Jännittämiseen liittyy usein kyllä sekin, että puhun enemmän kuin olisi aikomukseni. Ja muistan lopun ikääni jotkin tilanteet, jolloin puhuin mielestäni ihan väärin ja hölmösti. Mikä minuun meni ja mistä löytyy se päähän sujautettava säkki.

Sitten koitan ajatella, että sehän olin vain minä, ja mitä väliä. Miksi suurentelen ja nukun huonosti, syytän ja mietin, että pitäisi olla parempi. Voisi mennä myös paljon huonommasti.
***

Maanantai on huomenna. Ostin tuoremehua, kun ajattelin, että arjen käynnistyminen voisi kaivata pientä luksusta. Lauantaisin lähden töihin ja sunnuntaiaamu on ilman mehuakin ihana. Viikon ainoa aamu, jolloin kello ei ole soimassa ja muuta sellaista vapaata. Löysimme kuopuksen kanssa tänään rantaretken kotimatkalla kirpputorilta voileipägrilin kahdella eurolla. Rouva on niin luotettava ja puotiin saa palauttaa, jos ei olekaan tyytyväinen ostoksiinsa, että uskalsin investoida. Maanantaiaamun aamiaisella siis myös tousteja! Lakanoitakin hän myi minulle kaksi eurolla, kun kerroin, että meinasin painaa kangasta. Pudotti hintaa siis puolella, ja sanoi, että ihanaa, jos viitsit jotain sellaista. Että tällaistakin on yhä olemassa.

Maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista.
Toivon hyvää viikkoa!

Saunapäivä

2011-09-08T22:16:00.007+03:00

Kyllä kelpasi tänään tulla saunasta. Kun niin paljon on mahtunut viikkoon. Ihan tavalliseen.

Tähänkin päivään. Oltiin katseltu naperokinon elokuvia naapurissa kuopuksen kanssa. Iltapäivä palomiesten näytöstouhuja poikien kanssa Kampissa. Haettu kasvistilaus Ekolosta. (Huomisen namipäivän herkkujen, saunajuomien ja minttuteen kera.) Salaattipöytä valmiiksi katettuna. Hyvä mieli monesta.

Eilen katseltiin illalla Avaran luonnon dokumennti "Japanilaisessa metsässä". Se oli niin lämmin ja hyvä, meinaan suositella. Katsottavissa Ylen Areenassa.

Loppuviikko, viikonloppu ovella.

Hetkiä joita tarvitsin

2011-09-05T22:18:00.008+03:00

Tänään heräsin aivan liian aikaisin. En saanut unta, kun mietin. Kuinka selittäisin päiväkodin johtajalle, että kuopusta odottavan päivähoitopaikan saisi antaa jollekin toiselle. Että haemme uudestaan paikkaa sitten, kun olen menossa taas töihin. Kuulin, kuinka hän huokaisisi ja olisi harmissaan, että vasta nyt kerron. Että on pidetty paikkaa varattuna turhaan.

Ei johtaja kuitenkaan ollut ollenkaan vihainen, kun paria tuntia myöhemmin selittelin. Silti nieleskelin. Otin nenäliinan esiin heti, kun tilanteesta pääsin. Selitin kuopukselle, että itkettää, sillä en aina tiedä itsekkään, mikä olisi parasta milloinkin kenellekin. Vaikka haluaisin. Mutta sitten samoin tein unohdimme itkunikin. Kävelimme metsään ja istuimme suurelle kivelle vieretyksin. Joimme teetä termarista ja söimme eväitä. Keräsimme käpyjä korin täyteen, kiipeilimme ja leikimme ritareita. Vakoilimme retkeileviä päiväkodin lapsia, istuimme jännittyneinä kivenkolossa.

Olimme monta tuntia ulkona. Haimme esikoisen ajoissa. Kuopus potkulautaili koko pitkän matkan. Olimme vailla nokosia, kun olimme kotona. Esikoista harmitti, että olimme unisia. Selitin, että hän sai lepohetkensä jo päiväkodilla, me torkutaan vain hetki, annoin luvan herätellä ihan kohta.

Ja hän herättikin. Kysyi, saisiko valmistaa meille ruokaa. Keksi että munakasta. Olin niin onnellinen sitten paljosta. Että sain köllötellä sohvalla ja kuunnella, kuinka hän hääräsi seinän takana. Huhuilin niitä tärkeimpiä, että pannu on kuuma ja teepannu sen kuumuuden lisäksi vielä tosi painava. Kattoi pöydän ja raastoi juustoa. Teeksi sain camomillaa, annoin kokin valita. Että kelpasi siitä sitten nousta.

En nähnyt, kuinka suuri oli viikkausta odottava pyykkipino. Tai miten likainen sohva. Näin taitavan eskarini. Toisen kultani, joka vielä nukkui. Ihanan valon, joka tulvi ikkunoista.

Kun olimme syöneet, tunsimme, kuinka lämmin täytyy olla ulkona, kun sisälläkin on ihan kuuma. Laitoin verkkarit ja ehdotin retkeä rantaan leikkimään kuntolaitteilla. Siellä on sellaisia, ja pieni leikkipuisto ja aidattu pelikenttä, jossa leikimme monenlaista hippaa hetken kuluttua.

Tuntui hauskalta. Mies teki vielä ruuan, kun olimme kotona. Oli ostanut berliiniläisen pullankin maistiaiseksi kaupungilta. Hän on kyllä sankarini olkoon pääni sisällä kuinka epävakaista tahansa.

Viime päivinä on tuntunut, ettei minusta ole edes makaroonilaatikon lämmittäjäksi. Ja että olisi virkistävää kai välillä tehdä jotakin, jota kokee osaavansa oikeasti. Ja että olen(ko) vätys, kun en ryhdy töihin oikeasti. Ja kotiinkaan en itseäni välillä kelpuuttaisi, annan lopareita itselleni ja sanon, että joku toinen selviytyisi komiammasti.

Mutta minä hymyilin tänään ja kiitin osastani kovasti.
Tämä päivä oli ihana ja antoi valtavasti. Minä ärisin välillä ja kotini on ihan huiskin haiskin.

Mutta minä rakastan perhettäni oikeasti, valtavasti.
Sinua kulta ja teitä esikoinen ja kuopukseni.

Sienipelejä valmiina

2011-09-01T13:48:00.008+03:00

Kävimme kuopuksen kanssa testaamassa omaa sienipeliämme maastossa. Nyt tuoksumme savulta, sillä grillasimme samalla soijanakkoja. Välillä kävimme kirjaston satuhetkellä ja sitten pyöräilimme taas metsään takaisin. Luettiin kirjoja kalliolla.

Sienipelin sienet maalasin ensin vesiväreillä vesiväripaperille. Sitten kopioin sieniä kirjaston kopiokoneella ihan tavalliselle kopiopaperille. Leikkasin, lisäsin kunkin sienen nimen kääntöpuolelle, laminoin ja leikkasin taas. Pelipussit on ommeltu omasta hyllystä löytyneestä marimekon kankaasta ja jokainen hieman eri näköinen johtuen kankaan kohdasta ja napin väristä ja koosta. Kaikki silti tuollaisia "vasuja". Kuhunkin peliin kuuluu 24 kotimaista sientä ja peliohje. Peli maksaa 20e postikuluineen ja sellaisen voi tilata laittamalla viestin postiini hemmaharakka(å)gmail.com

Hyvää syyskuuta!

Työnalla

2011-08-28T19:30:00.007+03:00

Join us

2011-08-26T14:23:00.012+03:00

Yksi pieni päivä metsässä. Ensin aamupäivä kaksin kuopuksen kanssa. Sitten kotona uudet eväät kasaan ja esikoinen eskaristaan iltapäiväksi mukaamme rantaan. Uivatkin ja on vielä kesä! Iltaruuaksi tein lasagnen metsäsienistä. Haluaisin käyttää, kuin teininä, valtavasti huutomerkkejä. Sillä metsässä on niin hyvä.
***
Tänään käyn pohjalla ja pidätän hengitystä. Minusta on tullut hirmuinen jännittäjä. Saan uimaohjauksen taitoihini täydennystä.
***
Hyvää viikonloppua. Toivon, että siihen sisältyy edes pala elokuista luontoa. Mahdollisimman monilla. Sillä sieltä tulee voima.

***
Yöllinen lisäys: Kurssilla oli niin kivaa että. Tosin en ole eläissäni saanut nenäonteloitani niin täyteen vettä. Pommi ja muita kummallisuuksia pitäisi hypätä useammin. Ja yli kolmekymppisenäkin voi vetäistä elämänsä ensimmäisen taitouintisetin. Huomenna jatketaan. Nyt, jahka maltan, unta. Odotan jo aamua hallilla.

Hän kokkaa iltaisin

2011-08-23T22:59:00.004+03:00

Kun alkukesällä siivosin poikien huonetta, totesin, että on ehkä liioittelua, että siellä on kahdet nukenrattaat ja yhdet -vaunut, kun eivät koskaan enää leiki niistä yksilläkään. Ovat minusta vain olleet niin hauskoja ja minä olen pienen ikäni lykkinyt sellaisia. Mutta komeroon päätyivät viemästä tilaa muilta jutuilta.

Pikkuhellaa sapuskoineen ei onneksi vielä ole tarvinnut pakata, sillä kuopus laittaa sillä ruokaa lähes joka ilta. Häntä on ihana katsella ja sitten saan maistella mitä moninaisempia annoksia.

Eilen laitoimme ruokaa oikeasti esikoisen kanssa. Esikoinen kattoi pöydän/penkin sohvan eteen ja katsoimme elokuvan siivekkäiden muutoista. Olimme nähneet muuttolintuja merenrannassa ja ensimmäisiä auroja taivaalla. Oli ihanaa olla heidän innossaan mukana, ensin linnuista ulkona, sitten elokuvan katsomisesta popsimisten kera.

Poikani ovat minulle voimakkaita valoja. Heidän kanssaan unohdan useinmiten olevani huolissani ja/tai surullinen, neuvoton ja avuton. Hymyilen ja iloitsen, kudon, ompelen, nukun pienen nokosen. Juttelen, luen, kuuntelen. Ripustan pyykit tai kerron heille, miksi unohdan sen. Ajan pyörällä sateesta kylpyyn ja kaakaolle, katan ruuat olohuoneeseen ja istumme yhteisen peiton alle.

Se kaikki on minulle totta ja onnea tuovaa, mutta yhtä totta on se, että toisaalla moni suree vuotavaa haavaa. Enkä käsitä, onko minun oikeus kaikkeen siihen hyvään, mitä joka päivä saan ja nään. Vaikka puuttuisi paljon, eikä olisi täydellistä mikään, voisin silti unettoman yön tullessa kohdalle laskea lampaiden sijasta aamuun saakka kiitoksen aiheita.

Sen vielä haluan sanoa, että sinä olet kaunis. Vaikka jokin joskus saa sinut ehkä ajattelemaan muuta. Olet ihana juuri sellaisena, kuin olet. Jos joku ajattelee muuta, se on hänen heikkoutensa ja jos sanoo vielä ääneen, en tajua miten se on mahdollista. Sillä rumuutta on siellä, jossa tehdään pahaa ja kauheuksia. Ei siellä, missä eletään omana itsenä, tehden hyvää, ollen rehellisiä. Täydellisiä ei ole, paitsi vastasyntyneinä ja ihan pieninä. Muttei ole tarpeenkaan olla. Riittää, kun meistä tulee toinen toisellemme merkityksellisiä, tärkeitä. Sen jälkeen jokainen rakas on kauneinta maailmassa, eikä heille toivo mitään pahaa tai surullista.

Koita jaksaa, kun aurinko on pilven takana. Äläkä usko, että on soopaa iloita pienistä asioista. Kaikki eivät ole samanlaisia, muttei se oikeuta ketään luulemaan olevansa muita parempia.

Sen sijaan usko, että elämä on lahja, seikkailu, mitä tahansa positiivista. Sitten kuitenkin ja kaikesta huolimatta. Ei ole ketään, joka lykkäisi tännen kärsimään. Jokaisella syntyneellä on oma oikeus hyvään. Muita satuttamatta, toisten vapautta ottamatta, ennemmin tai myöhemmin löytää oma polku, oma tie, oma tapa, omat voimat. Jos mistään ei iloitse, on jossakin joku, jolle kannattaa kertoa se, jotta pääsee joskus voitolle.

Ja jonakin päivänä keksii, kuinka hyvälle suklaa voi maistua. Kuinka ihanaa on istua tärkeän kainalossa. Kuinka hassuilta sadepisarat voivat kuulostaa merenrannassa. Kuinka letkeä olo jostakin biisistä voi tulla.

Kaikki ei muutu hyväksi iäksi, mutta loppuu se loputon kateus, katkeruus ja synkistely. Masennus, apeus ja kyräily. Käväisevät aina joskus, sillä vastasyntyneeksi ei ole paluuta, mutta enimmäkseen virtaa voimaa ja valoa.
***
Kauniita unia. Huomiseksi meille on tilattu siivoja. Se olen minä ja aion suoriutua työstäni kunnialla. Esikoinen on eskarissa ja kuopuksella alkaa kerhonsa. Pitäkää peukkuja, minäkin pidän monelle, sillä tosi on taruja ihmeellisempää todella.

Omat rantapäivät

2011-08-21T09:47:00.007+03:00

Meidän omat rantapäivät ovat alkaneet. Lehtijutun mukaan kesän parhaimpina päivinä (ilmeisesti tarkoitettiin aurinkoisimpia, helteisimpiä?) rannalla on käynyt 5000kin ihmistä päivässä. Me emme olleet silloin siellä. Mutta nyt. Uimavalvojien torni on vapaa meille leikkiä ja kivuta. (Olemme usein miettineen, että myrskyssäkin voisimme olla sen alla suojissa, jos virittelisimme kehikkoon pressuja.) Ei ketään muita. Tai joku satunnainen kulkuri jossakin. Tai lähitalosta joku tulee kylpytakissa uimaan. Joku lukee kirjaa. Sama kuvio toistunut jo useana vuotena. Kun koulut alkavat, kaikki ovat jossakin muualla.

Esikoisen ollessa eskarissa, me olemme käyneet metsässä ja rannalla. Kaunista ja rauhallista. Tämä elokuu on ollut syksyinen heti kättelyssä, mikä apeutti kesäihmisen mieltä, mutta eiköhän tämä taas tästä. Syyskuussa on helpompi hyväksyä, että uusi kesä on taas joskus tulossa ja nyt on vuoro kaikella muulla ihanalla.

Kuten sillä, että ollaan omissa oloissa rannalla.

Hetkiä Helsinkiretkiltä

2011-08-18T22:55:00.011+03:00

Parin kuukauden putkiremonttievakkoa lukuunottamatta kotini ei koskaan ole ollut ihan kaupunkimme keskustassa. Varsinkin näin vanhennuttuani, saatuani lapset, kaupungillakäynnit ovat harventuneet. Ihmettelin lapsena ja kai niin kauan kunnes sain omia, kuinka äitini kaupungilla käydessään puhui ulkomaillaolosta ja siitä, kuinka kaikki jatkuvasti muuttuu ja tulee uutta. Nyt minä teen noita ulkomaanmatkoja ja olen kuin kauempanakin kotoa, vaikka olen vain parinkymmenenminuutin raidematkan päässä tästä omasta maailmasta.

Meidän kesälomaperinteisiin on livahtanut kaupunkiretki koko perheenä. Tehtiin sellainen tänäkin kesänä, vaikkakin melko typistetysti. Käytiin joukolla katsastamassa elokuuksi pystytettyjä konttikauppoja Hernesaaressa, Peikonpojan Päivin vinkkaamana. Satuttiin sellaisena päivänä, kun kaikki konttiputiikinpitäjät Kimaraa lukuunottamatta viettivät vapaata, mutta ehkä ihan hyvä, sillä miehen lompakko keveni jo tuolla yhdellä aukiolleella.

Paikka on kyllä niin sivussa, ettei sinne ihan vahingossa eksy. Paitsi paikalliset tietenkin. Tiedotuksenkin kaupunki on tainnut jättää yrittäjien itsensä harteille, sillä ei ole tungennut silmille missään minun seuraamassani mediassa. Päivin ja kumppaneiden putiikki oli kyllä niin ihana, että soisin turistien keksivän ostaa Suomi-tuliaisensa juuri sieltä, ja onneksi kuulemma jotkut niin tekevätkin, lähisatamaan kun tulee Tallinnan laivojen lisäksi loistoristeilijöitäkin. (Sellaisiakin siis on yhä olemassa oikeastikin.) Hernesaaren konttiputiikeille pääsee ainakin busseilla 14 Kampista.
***
Kampissa, Eerikinkadulla, on myös teekauppa Thèhuone. Sinnekin mies meidät vei, mutta eri kerralla. Lähti vielä poikien kanssa ennen minua pois, niin että sain juoda toisen kupillisen ihan rauhassa. Ulkona satoi ja paistoi aurinko ja huone oli pieni ja viereisessä pöydässä aikuiset ihmiset juttelivat niin erikoisesti, että tunsin olevani radiohaastattelua kuuntelemassa. En halunnut olla utelias, mutten osannut sulkea korvia.
"Jos hän tulisi sanomaan, että haluaisi yrittää vielä, mitä sitten ajattelisit?" "Jaa, vaikea kuvitella. Jos hän todella niin sanoisi, se jo tarkottaisi, että hän olisi muuttunut ja saattaisin harkita. Sillä tähän saakka hän on aina ollut oikeassa."
"Niin, mutta ei hän silti välttämättä olisi muuttunut, kaikki saattaisi yhä olla samanlaista. "
"Ei, minulle sillä olisi iso ero, jos Hän sanoisi jotain sellaista."
"Otetaanko vielä toiset kupilliset. Minä voin tarjota." Käyvät hakemassa.
"Katso minkä väristä tämä nyt on. Samoista lehdistä ihan erilaista, kuin ensimmäisellä haudutuksella."

Ostimme kotiinkin teetä. En osaa tehdä siitä yhtä herkullista, eikä "naapuripöydässä" aina käydä yhtä hypnoottisia keskusteluita. Mutta onhan tässä vuosia aikaa opetella. Olen ajatellut, että vanhana eläkeläisenä nautin varmasti teenjuonnista oikein ajatuksen kanssa. Ja luen japanilaisten munkkien runoja.
***
Tänään vein kuopuksen kanssani torikahville (esikoinen eskarissa) Fredrikintorille torikahvila Suksiin. Olen sivunnut paikan miltei jokaisella tämän kesän kaupunkireissullani ja se on näyttänyt hauskalta. Halusin koettaa, miltä tuntuu oikeasti siellä istuskella. Siispä kuopukselle suuri pulla. Kaikki muut ympärillä vaikuttivat olevan kanta-asiakkaita. Moikkailivat toisiaan ja vaihtoivat kuulumisia. Hauskaahan siinä oli olla, varsinkin kun niin ihana seuralaiseni istui sylkyssäni. Tunsin silti taas oloni hiukan epätodelliseksi, onneksi sillä lailla sopivasti ja mukavasti.

Fredrikintori on muuten neljäntoista bussireitillä, jolla on myös Moko-Market&cafe, josta aiemmin on tullut kerrottua. Tämä ihan itsellenikin muistutukseksi, sillä pojat välillä mielummin matkaavat noilla menopeleillä, kuin kuljeksivat pitkin katuja äidin rasteilla. Ja minä olen surkea julkisen liikenteen kanssa. Hyppään aina väärään ratikkaan, vaikka kuinka olisin tutussa kaupungissa. Ja bussiviidakkoa en ole edes yrittänyt saada haltuun, muilta kuin ihan tutuimmilta ja eniten käyttämiltäni kulmilta.

Kävimme tänään myös Kruunuhaassa Mariankadulla Kruunukirpun, Olkkarin ja Papershopin katsastamassa. (Otimme Fredrikinkadulta vahingossa oikean 3B:n, jolla pääsi Kaisaniemeen, varsapuistolle saakka.) Olin tiukkana, enkä osanut kuin yhden postikortin muistoksi kaupunkiaamupäivästämme. Niin, ja kuopuksen toivomuksesta kirpputorilta Cars-kirjasen, jonka luin kahdelle innokkaalle kotona ja joka oli minusta juuri niin kamala, kuin saatoin kuvitella, mutta ei kirja silti mystisesti katoa yön aikana.
***
Mutta en minä keskustaa ensimmäisenä kaipaisi, jos täältä muuttaisin, vaikka kyllä sitäkin jossakin vaiheessa. Kotejani kaipaisin, ja elmämääni niissä kaikissa. Tuntuu hyvältä, olla lähellä siellä missä pienenä. Koskaan en kaivannut pois lapsena. Vasta nyt aikuisena poden ajoittain maallemuuttokuumeita. "Tämä on kuitenkin minun kaupunkini", muuten en kai täällä yhä asuisi.

Varpuspöllö ja liito-orava

2011-08-16T17:56:00.007+03:00

Eilisen arkeenpalauupäivän puuhana tehtiin esikoisen toivomuksesta Nuuksio-paidat. Minulla oli onneksi varastossa kaksi citymarketin alesta joskus miltei kaksi vuotta sitten ostettua luomupuuvillapaitaa. Mahtuvatkin vielä.

Isä sai pojiltaan kortin retkeltä. Tekstit kirjoittivat itse lammenrannassa Kattilassa. Liikuttavia kirjoituksia.

Kortin varpuspöllö muistuttaa etäisesti meidän lintupelin varpuspöllöa. Tai toisinpäin. Pelejä on vielä yksi valmiina, 20 euroa. Silkkipaperiin käärittynä myös "tee se itse"-versioita, eli paperiset 23 eri suomalaista lintua, 8 euroa. Tilaukset osoitteeseen hemmaharakka(å)gmail.com

Onpas nyt kaupallista. Ja kun tälle tielle lähdin, kerron vielä, että sienipeli on jo hyvässä vauhdissa. Tänään raksutti kopiokone kirjastossa.

Ja esikoinen oli ensimmäistä päivää eskarissa. Mies mietti illalla, onko sinne pakko mennä, eikö peruskoulussa olisi jo tarpeeksi. Minä itkin ajan kiitoa ja sitä, kuinka eskarini oli ihan äsken vasta pieni nyytti rinnallani. Ehkä esikouluvuosi tarvitaan tässä perheessä siksi, että äiti saa vähitellen itkeä lapsensa koululaiseksi. Ihana iloinen asia se on, että lapset kasvavat ja kehittyvät. Välillä vauhti vain huimaa päätä, ei ehdi ihastella kyllikseen ja sitten silmät vettyvät.

Otsikon liito-oravaa ei ole vielä tullut mainittua tässä jutussa. Se komeilee poikien paidassa ja tulipa aasinsiltana ajankiidosta mainituksi vielä tähän lopuksi.

Nuuksio

2011-08-14T20:59:00.018+03:00

Anteeksi, on ihanaa olla kotona kullan luona, mutta haluan silti heti metsään takaisin.

Tai ainakin johonkin sammioon, johon voi mennä onnistuneen retken jälkeen toviksi. Jossa aika pysähtyisi, ennen arjen alkua. Saisi hetken vielä vain olla, nauttia, muistella. Tuoksuisi metsä, savu ja olisi nuo kaksi reipasta lähellä mukana.

Oikeastaan minä sain sen sammionikin hetkeksi, Kattilassa. Kävelimme sinne eilen yöpaikaltamme Haukanholmalta merkattua polkua. Siellä olen ystäväni kanssa myös odotellut rauhassa bussia aikana ennen poikia. Nauttinut ajankulun unohtamisesta metsässä, ennen kaupunkiin paluuta. Ja nyt olin omieni kanssa ja meillä oli kävelyn lisäksi kaksi telttayötä takana. Annettiin kolmenkin bussin mennä ja venytettiin oloa. Uitiin, syötiin, istuttiin. Siirrettiin hyppyä arkeen, vasta miltei kahdeksalta illalla istuttiin metrossa.

Me tarvitsimme pitkän sunnuntain siksikin, että lauantai-sunnuntaivälinen yö ei sujunut ihan niin kuin olisin suonut ja toivonut. Kymmenisen teiniä oli myös saanut päähänsä viettää yön kansallispuistossa, mutta toisin kuin me, musaa huudattaen ja kaljaa juoden. Grr. Lauantai-iltana siis lähti muutama hermostunut puhelu miehelle ja poikien kanssa pidimme pitkän tuumaustauon, mitä tekisimme. Emme kuitenkaan enää ehtineet viimeiseen kaupunkiin lähtevään bussiin, emmekä uskaltaneet lähteä siirtymään toiselle telttapaikalle, sillä oli myöhä, ja kävi mielessä, mitäs jos sielläkin on sitten bileet käynnissä. Poliisillekin soitin, ja siellä oltiin ymmärtäväisiä, mutta eivät kuulemma oikein mitään voi tehdä, jollei meno ja häiriö ylly holtittomaksi. Ja ymmärrränhän minä, että poliisilla oli varmasti kyseisenä yönä muuallakin kovasti vastaavaa työtä.

Mutta onneksi metsä oli syytön siihen kaikkeen ja ihana. Telttapaikallamme yöpyi myös kolme(!) muuta lapsiperhettä, joten tunsin sitten lopulta olevani ihan turvassa ja vahvoilla. Maisema pysyi kauniina ja nuotiolla oli hyvä olla mukavien ihmisten kanssa pullaa paistamassa. Kuopuksen luottavaisuus oli uskomatonta. Kun hän väsähti, hän tahtoi telttaan makuupussiinsa nukkumaan, ja sanoi, ettei häntä haittaisi, vaikka esikoisen kanssa jäisimme vielä nuotiolle istumaan. (Hän oli jo ensimmäisenä iltana varmistanut minulta, ettei mörköjä ja staawoos-ukkoja ole oikeasti olemassa.) Niin minä saatoin teltalle kultani. Pusutin, pakkasin lämpimään, kieritin retkivaloon virtaa ja jätin lampun himmeälle kattoon roikkumaan. Kysyin, ihanko varmasti häntä ei pelota. Ja että ollaan ihan vieressä ja kohta tulossa. Hän vastasi jo puoli unesta, että on hyvä. Pimeässä metsässä.

Esikoinenkin simahti melko pian syliini nuotiolla. Kumpanakaan iltana emme ehtineet pelata muistipeliä makuualustalla ennen unta, niin kuin kotona kuului suunnitelma. Mutta pelasimme molempina aamuina. Telttakangas oli kostea ja pojat piirtelivät siihen kuvioita. Palelin yöt, mutta pojat saivat hyvin nukuttua. Aamulla unohdin itsekin kehnot uneni ja olin täynnä iloa meidän seikkailusta. Kakkosaamuna teinitkin olivat vaienneet jossakin vaiheessa. Nukkuivat pissapapereidensa keskellä ja lapset paheksuivat ääneen roskaamista ja liikaa alkoholinottoa enkä vaientanut yhtään, vaan toivoin, että edes joku havahtui unestaan ja oli kuulolla.

Viikonlopun yleisin huuhdahdus oli SIENI! Tunnistamme yhä liian vähän, mutta lauantaina saimme sen verran apua yhdeltä katoksella retkeilleeltä perheenisältä, että saatoimme höystää ruokiamme kantarellien lisäksi haperoilla ja mustatorvilla. Se oli ihan huippua! (Tiskikuvan sienistä emme syöneet kuin keltalakkista, valkovartista ja toki mustatorvea. Muut oli vain osa poikien kokoelmasta, toistaiseksi tunnistamattomia.) Varsinkin kuopus piti sieniä suurena herrkuna ja tonki niitä nuudeliensa ja pastansa seasta.

Muutenkin retkiruoka suoraan kattilasta syötynä tekee minulle niin hyvää. Juuri sellaisia kattauksia tarvitsen aika ajoin. Ja pulahdukset lammissa, retkipyyhkeinä poikien vanhoja harsovaippoja. Ne taipuvat moneen, kulkevat pienessä tilassa ja ovat imukykyisiä. Sitä täytyy miettiä, mitä todella tarvitsee, kun on yksi aikuinen rinkaa kantamassa. Mutta onneksi esikoinenkin haluaa ja jaksaa jo kantaa jotakin. Ja kuopuksellekin laitettiin joka etapille jotakin tärkeää kannettavaksi. He olivat niin reippaita, että itkettää, omat sankarini.

Ajatella, että seutulipun päässä on pieni lappini. Mahdollistaa minulle irtiotot arjesta kaupungissa, ja vielä lasten kanssa. Saan syyn pakata rinkan ja kulkea pitkin polkuja, nukkumaan teltassa. Kiersimme lauantaina yhden luontopolun ja sunnuntaina neljän kilometrin pätkän yhdysreittiä. Silti meillä on vielä monta telttapaikkaa ja puistonkolkkaa tutkimatta. Minä haaveilen jo yöstä Iso-holmalla, mutta pojat ovat ottaneet Haukanholman omakseen. Sekin tuntuu tärkeältä, että heillä on jokin oma tuttu paikkansa, jonne haluavat seuraavillakin kerroilla.

Eilen istuimme mäen harjalla jäkälillä ja sammaleilla ja söimme esikoisen kanssa mustikoita pois hallojen alta. Suklaakin maistui maailman suurimmalta herkulta ja olimme kaikki tyytyväisiä, ettemme lähteneet teinejä karkuun kotiin vaan jäimme vielä toiseksi yöksi. Matkamme taittui niin nopeasti, että sanoin pojille, että todennäköisesti tulemme liian pian perille. Niinpä heittäydyin selälle ja keksimme, että voisimme huutaa jotakin yhtäaikaa metsälle kiitokseksi. Kotona aina valitellaan naapureiden häiritsemisestä, kyllä metsään jos minne pari huudahdusta mahtuisi. Niinpä ELÄKÖÖN kaikui Nuuksiossa. Ihan vain, koska oli niin hyvä olla.

Mutta nyt on maanantai ja miehellä alkoi työt ja esikoisella huomenna eskari. Arki. Enkö voi tänä aamuna kömpiä unenpöpperössä uuteen aamuun teltan vetoketjua surauttaen. Keittää puurovettä nuotionyllä ja tiskata hiekalla lampivedessä. Kuunella, kuinka pojat suhaavat kiviä ylös ja alas ja leikkivät "leirikavereidensa" kanssa. Hakea lisää juomavettä kilometrin päästä opastuvalta ja katsoa poikien kanssa kartalta, mihin haluaisimmekaan seuraavaksi tai joskus kulkea.

Kotona on hirmuisen hyvä olla, mutta niin oli myös seikkailulla. Kiitos pojat seurasta. Äiti rakastaa teitä pakahduttavan paljon, teidän kanssa oli taas ihana olla Nuuksiossa.

Vapaus

2011-08-10T00:39:00.009+03:00

Jos minä muuttaisin maalle, haluaisin päästää pojat aamulla ensimäiseksi kalsareillaan pihalle. Hyppimään trampoliiniin, jos tahtovat. Ja illalla saisi juosta paljain varpain talon ympäri, vaikka nurmikko olisi sateen jäljiltä liukas ja kostea. Minä pomppisin trampoliinissa itsekin, korkealle ja monesti. Kukaan ei hämmästelisi, tai jos, niin en välittäisi.

Syksyllä ja muulloinkin kun on kylmä, olisi muut jutut, joihin päästäisin, joihin haluaisivat, joita näkisin, jotka sallisin. Hiljempaa, sanoisin harvemmin, paitsi, jos tahtoisimme nähdä aran eläimen, jonkin linnun vaikka tai hirvenkin. Naapureita ei näkyisi, siksi en vetoaisi heihin öisin. Riehut loppuisivat johonkin muuhun ja muulla tavoin, kuin siihen, että "kello on sen ja sen verran ja kaikki eivät enää tahdo valvoa." Mäkä mäkää äänen sävyssä, vaikka kuinka yrittäisi sitä vältellä.

Kun olisi lämmin, ovi olisi auki sisään ja ulos ja minä ja muut kulkisimme siitä edes ja takaisin. Päikkäreille vetäytyisi se ken tahtoo, pussilakanan alle, virkistäytymään. Heräämään itsestään, tulemaan sitten kertomaan, että minä nukuin hauskat unet.

Urheilukorttia kuntosalille pitäisin silkkana hulluutena. Minullahan olisi se trampoliinini ehkä, ainakin kaikki pihapuuhani ja kävelyni hiekkateillä. Ja yöllä näkisin tähdet, kun kaupungin valot eivät olisi estämässä. Ja katsoisin niitä mykistyneenä, kuinka paljon ja kuinka kauniita. Hyväksyisin niiden alla, että syksynkin pitää antaa tulla vuorollansa.

Ja kuinka kohiseva kevääni sitten olisikaan maalla. Hiirenkorvat tunkisivat varmasti sisään ovista ja ikkunoista. Viipottaisin huonosti varustellulla kyläkaupalla pyörälläni ihmettelemässä, mitä vähäsäätöistä meillä tänään olisikaan ruokana. Mies olisi tuki ja turva ja pojat seikkailussa mukana.

Jos minä muuttaisin maalle, tekisin sen vapauden vuoksi. Saisin pellot, metsät, vesiä, taivaankin kuin lähemmäksi. Olisin aikuisenakin enemmän luonnonlapsi. Pomppisin, loikkisin, polkuja kulkisin, kurottaisin, ryömisin, tutkisin, kiipeäisin. Saunoisin ja poimisin pihan pensaista suoraan suuhun marjoja. Miettisin, kenelle vielä voisi maistua omenapiirakka. Ja mikä parasta, sen kaiken saisin joka päivä tarjota lapsilleni, piirakankin lisäksi.

Samasta syystä en muuttaisi. Sillä mikä se "maalla" on, se ei kuitenkaan olisi mikään paratiisi. Menisi usein sormi suuhun, vaikeaksi. Maalla asuvat on myös tehty autoista riippuvaisiksi. Minun olisi vaikea selittää jatkuvaa autoilua edes itselleni, saati pojilleni. Sitäpaitsi, täälla kaupungissa on kotini.

Vahvasti eri tavoin ajattelevia ei tarvita kuin yksi ja se jo tärviöi muiden vapautta tuntuvasti. Se erilainen saattaisin olla minä ja perheeni. Sosiaalinen peli on maalla ehkä kaupunkia kovempi. Lähtisin, jotta saisin paljon rauhaa, mutten toki erakoksi. Mutta kuka sen rajan milloinkin piirtäisi ja selittäisi, kaikkien parhaaksi. Niin, ja miten järjestäisin työnteon, saati mieheni! Kuinka monenkirjavaisemmat ovatkaan kaupungissa vaihtoehtoni, olettaakseni. Ja välimatkat, jos olisi lähellä kaikkea, ei juoksenneltaisi kuin pellossa. Jos oltaisiin kaukana kaikesta, se olisi myös turvatonta - erityisesti jos yritettäisiin ilman sitä autoa.

Ei siis todella olla muuttamassa. Mutta hyvänen aika, kuinka nautin viikonvaihteen matkasta. Ainoa miinus oli se, että olisin yhtäaikaa tahtonut olla parissa, kolmessa paikassa. Kaupungissa kun oli vauva äitinsä kanssa kotimme vahtina. Ja rastilla yksikin olisin viihtynyt pidempäänkin ja kakkosellakin enemmän kuin iltapäivän, illan ja yönkin. Mutta enimmäkseen rentouduin.

Vapaus tekee hyvää, palasinakin.

Ps: Kiitos reissusta niille, keiden kanssa käveltiin pitkä keppihevoslenkki ja heille, keiden matolla kuvautin varpaani:).

***

2011-07-31T22:59:00.009+03:00

Päivällä ajattelin, että illalla haluan syödä suklaata ja katsoa jonkun nyyhkyelokuvan. Jotta saan kyyneleet irti kuopistaan. Aina ne eivät tule, vaikka tuntuisi, että niitä tarvittaisiin helpottamaan. Solmuista mieltä, joka ei tiedä. Mitä oikein ajatella mistään ja kenestäkään. Usein itku tulee itsestään, enkä aina heti keksi syytäkään.

Esikoinen kysyy, miksi äiti ja isi ovat niin kireitä. Minä selitän listan asioista, jotka painavat mieltä. "Ahaa, nyt minä ymmärrän", hän sanoo, äänessään yhä kepeyttä. Mutta hän hieroo minun hartioita, neuvoo, kuinka ohimoita painamalla voi helpottaa pääkipua, halaa monta kertaa ohikulkiessansa. On kultainen ja ihana, niin kuin hän ja veljensä aina, myös riidellessään ja kiukuissaan tavallansa.

Päivä ei ole huono, sillä minulle on annettu paljon valoa. Saamme siivottua matkan jälkeiset tavararöykkiöt joukolla ja pestyä pyykkiä monta koneellista. Kumpa toistenkin solmut voisivat taas aueta. Uusia voi tulla, sillä elämä on sellaista. Mutta nykyisten täytyisi ensin saada aueta rauhassa.
***
Lähden palstalle illalla. Siellä on hyttysiä niin paljon, ettei se enää ole todellista. Vaikea hengittää jopa, kun tuntuu että tunkeutuvat suuhun ja nenään sieraimista. Aikeita oli monia, mutta päätän yrittää selvitä sisulla edes vadelmien ja kurkkujen poiminnasta. Anorakki on mukana viileyden varalta. Ihan lämmin on, mutta vedän hupun ja vetskarin tiukasti kiinni, ja silti kasvot ovat hetkessä paukamilla. Päätän, etten edes yritä juoda teetä omalla heinikkoisella tiluksella. Palstojen reunalla on avonaisempaa istuskella, yhteisellä katoksella.

Tee maistuu herkulta ja hyttyset ovat pitäneet minua hetken poissa muista ajatuksista. Naurattivat jopa lopulta, niitä oli niin sankasti ja niiden huiskiminen mahtoi näyttää koomiselta. Kun lähden kotiin, näen yhtäkkiä hevosen pellolla. Siellä oli niitä ja lehmiäkin vielä toissa kesänä, mutta ei niitä enää pitänyt olla. Katselen heppaa ja hän minua ja kuiskailen kesäillassa että hauskaa, kun olet siinä, tervetuloa. En tiedä kenen hän on ja miksi ja mistä, mutta ihanaa hepoa on katsella. Silmät kastuvat, sillä olen kaivannut pelloille elämää siitä saakka, kun kaupunki päätti häätä eläimet ja omistajansa.

Kotona kuopus valitsee tuliaisista kurkkuja ja esikoinen vadelmia. Luen heille Melukylän lapsia ja olen onnellinen monesta.

Toivon hyvää muihinkin koteihin, solmukohtiin ratkaisuja.

Mustikkaunia

2011-07-30T01:02:00.010+03:00

Heinä-/elokuun taitteen olen usein viettänyt partioleirillä metsässä. Muistin sen vahvasti, kun keräsin Saimaan rannalla mustikoita poimuriini. Muistelin. Mustikoiden tuoksu, ja mättäiden ja varvikkojen, sinkauttaa teltan sisään, maavaatteen päälle loikoamaan, kuulemaan leirielämän äänet ja radion keittokatokselta. Siellä laulavat Eput ja Nypykät ja Leevi, ja Hector Nukkuvasta stadista. Kurkku on mikrofooni ja taitava letittää meille kaikille ranskanlettikampauksia. Joskus minut loiskautettiin vaatteet päällä järveen ja ystäväni ja haikilla kerättiin mustikoita trangian kattilaan ja opin syömään hernekeiton ja puuroni. Ja kaikkialla tuoksui vahvasti sammal ja mustikka ja kesä ja ihana metsä.

Kotona kaadan poimittuja mustikoita sangosta ja haluan toviksi juopua tuoksusta, joka leijuu tarjottimen yllä ilmassa. Jos marjojen putsaaminenkin on näin huumaavaa, poimin jatkossa vielä useampia pikkusangollisia.

Kun suljen silmäni, näen mustikanvarpuja. Siniset pyörylät pomppivat verkkokalvoilla. Niin vahvasti, että ihmettelen sitä ja pidän epätavallisena. Mutta ehkä se on sitä, että veneilyn jälkeen keinuttaa kuivallakin maalla ja mustikanpoiminnan jälkeen näkee marjoja kaikkialla.

Haluaisin askarrella jotakin mustikansinisistä puuhelmistä. Sellaisia on varmaankin jossakin kaupassa. Mustikalla on paitsi huumaava tuoksu, myös ihana värinsä. Se minun pitää kyllä pestä pois huulilta ennen unia, sillä varsinkaan hampaitani se ei kaunista.

Viime yönä pääsin partioleirille unissani. En harmistuisi, vaikka pääsisisin sinne uudestaankin. Sanon itselleni, sillä muut jo nukkuvat sikeästi, kauniita unia - mustikoiden kuvia.

Ps: Kotiinpaluuta hankaloittaa hieman se, ettei puhelimeni toimi. Tai ehkä vain laturi on rikki. Siinä ratkottavaa huomiseksi. Mutta ensin se hyvä uni...

Satoa

2011-07-26T10:31:00.004+03:00

Minulle sopisi myös, että jääkaapissa olisi aina purkillinen vadelma-, mustaviinimarja-, metsämansikkasekoitusta. Yhden hetken oli. Tai oikeastaan ei siitä jäänyt aamuksikaan, kun se syötiin jo illalla. Mutta juuri hyvä myös niin.

Saimme myös maistella "itsetehtyjä" avomaakurkkuja! Mitä herkkua. Olen hämmentynyt, että ne onnistuivat. Ja niitä taitaa tulla vielä lisää. Miksikään säilykkeiksi asti ne eivät päädy, ne syödään sellaisenaan.

Kesäkurpitsoitakin oli valmiina monikossa. Yksi vaalea eri lajiketta, muut kaikki luomuja siemenestä saakka. Ja herneitäkin napsin muutamia. Ja mustaherukoita on lisää puskissa. Mutta enempää en ehtinyt poimia. Kas kaikkialle sinne, mistä hyttyset ovat jo kadonneet, voin kertoa, että meidän palstalla niitä on vielä satoja...

Samettiruusuni eivät pääse oikeuksiinsa kuvissa. Ne ovat polvenkorkuisia ja täynnä kirkkaankeltaisia suuria kukkia. Hoitaneet todella tunnollisesti työtänsä tuholaisten karkoittajina. Iloitsen niistäkin jokaisesta.

Talvikurpitsat ovat myös lähteneet hyvin valloittamaan tilaa. Mansikka-aika on ohi, ja annan kurpitaköysien nyt vyörytä myös mansikkapenkalla.
***
Me rönsyämme kohta valtavan tavaravuoren kanssa kohti miehen vanhempien kesäkotia. Se on näky, kun rinkat selässä, turvaistuimet käsissä, kuljemme julkisessa liikenteessä. Jottei Kiljusen herrasväki jäisi keneltäkään huomaamatta, pojilla on tänä vuonna järvipulikointia varten hommatut punaiset "lötköpötkötkin" vielä käsissä...

Hyvää loppuviikkoa, me vietämme sitä Saimaalla. Rauhaa toivon, sopua ja rakkautta, kaikkien surullisten uutisten ja otsikoiden tulviessa.

Tukka märkänä

2011-07-23T23:57:00.020+03:00

Norjan tapahtumat ovat järkyttäviä. Tiedän niistä jo liikaa ja muutkin minusta. Median tehtävä on tiedottaa, mutta ei yhtään enempää, kuin on tarpeellista. Miksi meidän täytyisi kuulla yksityiskohtia kamaluuksista. Mielen täytyy heilahtaa pois raiteilta jo puolesta sanasta. Ja ryhtyä samoin tein tukemaan surevia ja valamaan uskoa paremmasta, ettei kamalampia otsikoita koskaan enää tarvitsisi tulla. Aion väistellä taas pari päivää sanomalehtiä ja muita etusivuja.
***
Minun mökkimatkani poikieni kanssa oli ihana. Tuntuu hiukan väärältä hehkutella kesän ihanuuksista nyt, kun toiset ovat kokeneet kamalimpansa - jopa loppunsa - keskellä samanlaista kauneutta. Mutten saa unta, kun luin liikaa, ja omista retkikuvista ja tunnelmista haen valoa, iloa ja lohtua.

Sillä tätä retkeämme muistelemme kauan, ei vain tulevana talvena, vaan vuosienkin kuluttua. Siksikin, että tällä reissulla pojat keksivät järvessä pulikoimisen riemun. Siihen vaikutti varmasti sää, joka oli hiostava ja kuuma. Vesi tuntui yhtäaikaa virkistävältä ja lämpimältä, puhtaalta ja pehmeältä. Silkkaa onnea istua laiturilla katselemassa omia muruja hihkumassa ja nauttimassa. Heitä ei kauaa pidätellyt mikään poissa rannasta.

Olimme hurmioituneita siitä kaikesta kesästä meidän ympärillä. Mökistä, lämmöstä, sateista, syömisestä laiturilla, ilman vaatteita kulkemisesta, vanhempieni seurasta ja huomiosta, herkuista, saunoista, unista kammarissa, peleistä, suunnistusleikeistä, piirtelyistä, kirjan kuuntelusta, hassutteluista, vieraista, varpaiden uitosta, kivien heitosta, kalojen katselusta, ukkosen kuuntelusta, peiton alla lämittelystä, ihmettelystä, sylityksistä... Haltioituneita, sitäkin me olimme todella.

Tänä aamuna laitoin kellon soimaan, että ehtisimme nauttia vielä hiukan enemmän kaikesta mökin ihanuudesta ennen kaupunkiin tuloa. Esikoinen pyysi, että viideltä, mutta koska nukkumaan mentiin puolen yön jälkeen, puoli kahdeksan sai kelvata. Esikoinen nousi aamulla heti, kun supatin, että yritetään ehtiä aamu-uinnille ennenkuin kauempana jyrisevä ukkonen on ihan päällä. Kuopus valitsi unten jatkamisen pitkään, mikä ei ole huono nautiskelumuoto sekään, varsinkaan mökillä. Ukkosessakin on oma tunnelmansa, eikä se pilaa mitään, jos saa olla hyvässä seurassa turvassa. Ja on uinut jo suunnitellun aamu-uintinsa ja aamiainen on katettuna tarjottimella.

Tiedän, mistä saan voimia, kuinka lataan akkuja. Antakaa minulle silloin tällöin kesää ja tätä kaikkea edellä mainittua (Norjan kauheuksia lukuunottamatta) niin sisimpäni saa kaipaamaansa ravintoa. Lähtöuinti vesisateessa, hiljaisen järven siristessä ja poreillessa pomppivista pisaroista - eikö se ollutkin jo ihan satua. "Ihanaa", meillä on kuulunut viime päivinä. Esikoinen käy halaamassa ja meinaan kysyä että mikä, mutta tiedän kysymättäkin, että tällainen elämä.

Kotona en tahdo hiuseteni kuivuvan. Sillä märkänä ne muistuttavat mökkiretkestä, jolloin ne kastuivat koko ajan, sateista, saunomisesta ja pitkin päivää tehdyistä pulahduksista. Kiitos äiti, isi ja pojat - teidän kanssa oli taas ihana olla mökillä.

Vauva talossa

2011-07-20T16:45:00.007+03:00

Yövieraat ovat matkalla kohti seuraavaa rastia. Oli aivan ihanaa, kun oli hetken vauva talossa. Ja äitinsäkin, ja vanhempikin lapsi käväisi. Se, että ulkomailla asuvat ystävät välillä ovat hetken edes samassa maassa, tuntuu ihanalta. Ja ihan huippua on, kun voi tavata, nähdä, jutella, olla oikeasti toinen toistemme seurassa.

Yhden ystävän Suomeen tulo meni yhtäaikaisesti mönkään, kun toinen kertoi pääsevänsä yökylään. Se on surullista. Voin vain kuvitella tuskan määrän, kun pakatut laukut jäävät kotinurkkiin ja kalenteriin merkatut virkistävät tapaamiset ja visiitit peruuntuvat. Voimia.

Meillä on nyt kiikarissa vanhempieni mökki. Pakataan ja koitetaan hypätä iltabussin kuljettamiksi. Tekee niin kovasti mieli.

Kesäkoti

2011-07-18T18:47:00.014+03:00

Kesäkodilla sopii herätä kuudelta, kun esikoinen on nähnyt pahoja unia. Hän saa rauhoittelun jälkeen uudestaan unta, mutta itse ei enää malta loikoa. Keittää teevettä kaapin päältä pölyttymästä pelastetulla vesipannulla ja jugurtin jälkeen voikin sitten maalailla vesiväreillä, viivoja, pilkkuja, kaaria, ruutuja - juuri sellaisia, jotka pälkähtivät mieleen, kun sai silmät auki unesta.

Kesäkodilla kukin saa puuhailla omia. Mies, lomalainen nyt hänkin, voi lahteä antikvariaattikierrokselle. Pojat piirtää ja leikkiä. Äiti askarrella omalle äidilleen lintumobilea. Sen paikka voisi olla Järvikammarissa, kunpa päästäisiin tänäkin kesänä sinne saakka.

Lounaana voi syödä popcorneja, omenaa ja kurkkua. Pestoa tehdään odottamaan iltaa, se vaikuttaa ihan superruualta, sääli vain, että basilikojemme oikea koti on Iso-Roballa.

Radiosta kuunnellaan kesähittejä ja c-kaseteilta japanilaisia suosikkeja suoraan yhdeksänkymmentäluvun alusta.

Kesäkodissa on ihan oma tunnelmansa. Parvekkeen ovi on tietenkin auki ja parvekkeella leikitään olevamme ulkona. Telttakin siellä on, ja silti mahtuu myös matto ja pari aurinkotuolia. Ampiainen pelastetaan sisältä ulos lasipurkin ja postikortin avulla.

Kesäkodilta on lyhyt matka pistäytymään kaupassa ja/tai postilaatikolla. Kirje ja toiseksi viimeinen lintupeli matkassa. Kirjastossa käydään monistamassa lisää lintuja. Niitä saa tilata myös paperiversiona, siis nipun (23kpl)pelkkiä tirppoja ilman laminointia ja pelipakkausta, kahdeksalla eurolla.

Illansuussa käydään palstalla. Kesäkodin iltapalalla syödään tänään tämän kesän viimeiset mansikat ja ensimmäiset vadelmat. Yövieraitakin saadaan, heidän puhtaat valkeat lakanansa kuivuvat vielä ulkona narulla tuulessa.

On ollut hirvittävätn hyvä päivä tämä. Pitkä (no leikisti) ihana kesä, kiitos kun olet täällä.

PS: Toisessa kuvassa olevia paperilintuja siis voi tilata osoiteesta hemmaharakka(å)gmail.com 23kpl/8e.

Kesäruokaa

2011-07-14T20:23:00.011+03:00

Laivamatkalaiset toivat meille valtavat basilikapuskansa hoitoon reissun ajaksi. Sanoivat, että niitä saa syödäkkin. Koska en ole koskaan nähnyt suurempia basilikoita uskalsin verottaa niistä huolella oksia ja tehdä itse pestoa. Päätellen siitä, etten tiennyt mistä pinjansiemeniä löytää kaupassa, en ole tehnyt tuota soosia kotona aiemmin. Onneksi nyt tein.

Minulla oli yöstä saakka nälkä, kun kauppalistaa suunnitellessa keksin, mitä tarjoamme Afrikan-tädille, kun saamme hänet tänään vieraisille. Uusien perunoiden seuraksi salaattia ja pestokastiketta ja jälkiruuaksi niin ikään kotitekoista kinuskia ja mansikoita! Ja nyt se loppukinuski huutelee tuolta jääkaapista, kuinka ikinä voin olla lusikoimatta sitä jäänyttä tässä myöhäisillan kuluessa. Niin herkkua. Hmm, ehkä sitä salaattiakin jäi, pestoa ainakin puoli purkillista. Ja sekin maistui niin, että jouduin pinnistelemään, etten omia tekeleitäni hehkuta. Kas kun keksii näillä taidoilla jonkin ruuan, jota kehtaa toisillekin tarjota, se tuottaa kovin suurta iloa.

Että maukasta kesäiltaa vain. Minä tiedän, mitä käyn kohta hakemassa jääkaapilta.

Postauksen reseptiosio:

Pesto:
Basilikaa 80 lehteä + vähän päälle, kun en tahtonut olla niin tarkka laskuissa
Oregaanoa muutama hento oksa
Herneet kymmenestä palosta + parista vielä, kun kerran niitä halusin sekaan sotkea, niin päätin sen verran laittaa, että se on mainitsemisen arvoista
6 valkosipulin kynttä
löräys hunajaa pehmentämään makua, koska kuusi kynttä olikin melko tiuha maku tottumattomalle
2dl oliiviöljyä
70g parmesaanijuustoraastetta
ihan ripaus suolaa, kun netin ohjeissa kerran sanottiin, mutta hirvitti, koska juustossakin sitä jo oli "voimakkaasti"
Pinjansiemeniä pari kourallista - oli vaikea päättä kenen kouria ja olin lähellä kipata koko 80g pussillisen, mutten sitten viitsinyt, kun muka mittailin

Tiedän, ettei pestoa pitäisi tehdä sauvasekoittimella, siksi kai sitä ei olekaan tullut tehtyä. Mutta nytpä tein ja siitä tuli toki täysin muhjua, mutta ihan herkkua minusta ja vieraasta - joka ehkä ei tosin kehdannut rehellistä mielipidettä sanoa.
Minä nautin jo siitä, että vihreydessä oli niin paljon tuoreuden ja terveyden tuntua.

Salaatti:
Lehtisalaattia ja tammenlehtisalaattia iso kulho melkein täyteen
Kaksi kotimaista punasipulia (hurraa kesä!)
Monta tomaattia (mainittakoon nyt että kotimaisia, kun sille tielle tuli lähdettyä noin innolla), 6, ehkä 7 jopa, jotta tulisi ruokaisempi satsi, kun nyt ei tulisi mitään pihviä tai sellaista lihantapaistakaan seuraksi
Kotimainen kurkku ja kesäkurpitsa
Kaksi paprikaa, ne oli hollantilaisia, mutta ajattelen sen olevan sentään edes parempi kuin Espanja
Yksi halloum-juusto, kuutioin ja paistoin pannulla

Sekoitin nuo kaikki sekalaisen kokoisina lohkoina ja kuutioina ja luotin, että kaikki aikuiset edes uskaltaa maistaa pestoa, joten jätin oliiviölyt sun muut kastikeviritelmät laittamatta. Ihan perussalaatti siis, mutta tulipahan sekin nyt tähän kirjattua.

Jälkkäri:
Mansikoita, mitä kotimaisempia ja herkullisempia sen parempi (Meillä oli litra tänään palstalta haettuja ja toinen torikojulta)
Kinuskiin:
4dl vispikermaa
2dl maailman parasta raakaruokosokeria, joka on miltei sellaista fariinisokerin oloista, näin vanhaksi piti elää, ennen kuin löysin sellaista (mutta moni muukin sukrutti ajaa saman asian, olen varma)
Vaniljajauhetta purkin pohja, ehkä puoli teelusikallista

Kinuski on tosi helppo tehdä, mutta ehkä mahdoton, jos vaikka ihan pieniä lapsia pyörii nilkoissa. Koko ajan pitää vispata hellan luona, jos lähtee toviksi paimentamaan kulman taa, on vaarassa savutta koko arvokas keitos. Ainekset kattilaan, levy rohkeasti miltei täpölle aluksi ja sitten vispati vispati minun kokemuksella ainakin vartti. Loppumetrit ovat käsillä, kun kinuski viimein alkaa sakeentua ja silloin voi vielä testata tiputtamalla kinuskipisaran kylmään veteen. Jos se jähmettyy hiukan, se on valmista. Ja sopii hyvin mansikoiden kanssa, kerma ja sokeri, tietenkin, miksi en ole sitä tajunnut aikaisemmin.

Keittokirjailijaa tai edes ruokablogistia minusta ei tule, olkoon tämäkin todisteena. Ei mitään omaperäistä eikä edes selkeätä, mutta vaihtelu virkistäköön välillä.

H Y V Ä Ä M A T K A A ! ! !

2011-07-14T08:26:00.020+03:00

Me ehdimme näkemään Sen laivan. Tärkeä kaksikko lähti lomamatkalleen ja keksin matkaa edeltäneenä iltana, että menen poikien kanssa Kustaanmiekkaan vilkuttamaan. Paljon aikaisemmin ei olisi kannattanutkaan sellaista suunnitella, sillä kaksikon matkoilla on ollut tapana siirtyä tai peruuntuakin. Ihanaa, että nyt onnistui. Kaikki ei aina ole niin itsestäänselvää. Oikeastaan he ovat kyllä kolmikko, mutta koira piti raaskia viedä koirakaverilleen hoitoon matkan ajaksi. Siinä jo yksi kynnys ylitettäväksi.

Suomenlinna on ihana. Olen käynyt siellä vain kerran poikien kanssa, ja silloin oli talvi, kuopus oli vauva, emmekä lähteneet lauttarantaa pidemmälle, jottei olla liian kaukana kotoa, jos joku alkaa hallitsemattomasti parkua. Ennen lapsia saari oli ihan vakiokohteeni, kaikkina vuodenaikoina, nuorena.

Minua ihan nauratti eilen saarella moneen kertaan ääneen, kuinka innoissamme olimme omasta pienestä seikkailustamme. Nauttia nyt Suomenlinnanmatkasta, kuin jotkut loistoristeilystä Karibialla. Olen niin onnellinen, etteivät pojat vielä mangu suurempaa. Ja kuinka suuria meidänkin retket ovat moniin muihin verrattuna. Voi vain kuvitella, jos koko Intia tai Kiina lähtisi toteuttamaan ihan pikkuisia risteilyitä naapurimaihin vain. Tai lentämään edes kerran vuodessa ihan yhden lomalennon vain. Mitä me suomalaiset olemme tottuneet pitämään ihan kohtuullisena, ei ole sitä kaikkialla, koko maapallon mittapuussa.

Mutta sitä minun ei nyt tässä ollut tarkoitus tämän enempää ajatella. Vaan nautiskella. Marssimme aluksi saarten halki lähes sivuillemme katsomatta, jotta olisimme ajoissa vilkutusasemissa. Sitten myöhemmin tutkisimme rauhassa. Kustaanmiekassa pojat kävivät piirtämään ja ihailimme yhdessä ihania näkymiä ja maisemia. Laivan vihdoin tullessa näkyviin, olimme niin keskittyneitä ja täynnä intoa, ettemme kukaan saaneet juuri sanaa suusta. Minua itketti ja pojat vilkutti. Kun laiva oli jo aika kaukana, keksin, että meidän olisi täytynyt huutaa hyvää matkaa, kun laiva oli kohdalla. Voidaan me vieläkin, vesi kantaa ääntä, pojat vakuutteli. En minä kehtaa, sanoi aikuinen sisälläni, mutta onneksi muruseni kehtasivat. Täysin palkein, suut ammollansa. HYVÄÄ MATKAA! Jos se jotakuta lähellä ollutta häiritsi, ajattelin, että vetäköön sumppinsa väärään kurkkuun tai herneen nenuunsa, minä puolustaisin omia. Niin täydestä sydämmestä me siinä hetkessä toivoimme, että matkasta tulisi hyvä, että toive sai tulla ulos kirkkaana huutona.

Kun laiva näkyi enää pilkkuna horisontissa, olivat pojat piirrelleet sillä erää kyllikseen ja jatkoimme saaren tutkimista. Pojat vilistivät ikkuna-aukoille ja linnoitusten harjanteilla. Uskoivat, kun käskin olemaan tarkkana vaarallisissa paikoissa. Kulkivat sitten hetken hitaasti ja ihastellen itsekin sitä kaikkea. Heillä on tervettä vaarojen pelkoa. Tykit olivat kiehtovia. Siellä rauhanpoikani leikkivät sotilaita. Ja minä otin hyvän istuma-asennon polulta. Katselin, kuinka tohkeina leikkivät, en kuullut kaikkea replikointia, mutta aistin, että olivat tavallaan jossain ihan muualla. Oi mahtava mielikuvitus ja sen voima. Päätin, etten sano, koska jatketaan. Meillä ei olisi kiire minnekään, antaisin heidän polveilla saarella minne tahansa. Ja aina voidaan myöhemmin uudestaan palata ja sitten on taas ihan uusia polkuja, luolia ja reittejä tutkittavana.

Jäätelöt saivat yhdessä saumassa. Sitten käyskenneltiin lisää ja lopuksi nähtiin valkoposkihanhia ja joutsenia. Lokeista olin saanut hassuja välähdyskuvia pitkin saarta. Oli kohtia, joissa ne nautiskelivat ja kuin kelluivat ilmavirroissa. Sitä muistan jo lapsena katselleeni merten rannoilla ja kallioilla. Vielä oli paljon kukkia ja kesäinen väritys kaikkialla.

Ja sitten lopuksi, pakahduttavan ihanaa istua lautan perässä, auringon paisteessa, omien ihanien poikien kanssa. Kello oli jo pitkällä iltapäivässä, olimme seikkailleet yli viisi tuntia ja silti vielä oli kaikilla voimia olla hyvällä tuulella. Rakastan juuri tällaisia päiviä, poikia, hetkiä, vapautta, säätä ja seikkailuja.

Löytyneitä

2011-07-13T08:32:00.009+03:00

Kun siivoa laatikoita, lokeroita, hyllyjä ja sohvien välejä, voi onneksi löytää monenlaista pientä piristettä. Kuten:

Kassakuitin, josta saan selville, että olen ostanut 14 helmikuuta 1996 Forumin Sestosta kaksi keskiolutta, kolme vadelmamunkkia sekä paketillisen nenäliinoja. Palauttanut yhden pienen pullon. Kello on ollut kuutta vaille kahdeksan illalla.

Kauniin postimerkkisarjan, niin kauniin, etten aikanaan raaskinut merkkejä käyttää. Sain ne tärkeältä vanhukselta, jolla silloin oli kattava kokoelma kotimaisista merkeistä ja se karttui tälle vuosituhannelle saakka aina ensipäiväkuorilla. Kunnes yhtenä ties millaisena päivänä hän myi koko aarteensa toiselle postimerkkeilijälle. Kymmeniä kansioita ja laatikoita niitä on täytynyt olla... Sanoi, että sai hyvän hinnan, mutta pelkään pahoin, että häntä höynäytettiin kunnolla ja se on toki surullista. Mutta tuo sarja on minulla ja voin nyt katsella sitä työpöytäni luona.

Pyöränavaimen. Itse pyörä varastettiin minulta Japanilaisen tavaratalon pyöräpaikoituksesta, mutta Nuuskamuikkusen vartioima avain on yhä tallessa. Muistan yhä kuinka hölmistynyt olin, kun tulin ostoksilta, eikä pyöräni ollutkaan siinä, mihin sen jätin aina. Korttelipoliisin kopilla sönkötin tapahtuneesta ja kotimatkalla kävellessä mietin, että niin, eiväthän ne sielä sadan miljoonan maassa voi ihan jokaisen kadonneen pyörän perään kummemmin juoksennella.

Erilaisia paperitavaroita niin ikään Japanista. Muistan noista mujin rusehtavista tarroistakin ajatelleeni, että miten selviän, kun Suomessa en saa täydennettyä varastoa, kun tuo pakkaus on lopussa. Käsittääkseni niillä tarroilla voi merkata kirjasta tai vihosta jonkin tärkeän sivun. Klemmarin asemasta liimata tuollaisen taittuvan tarran. No, nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa silloiselle itselleni, että huoli on täysin turha. Ei tuollaisia oikeasti tarvita, melkein kaikki arkit vieläkin tallella. Norsumuistilappujakin on yhä, keltaiset post it laput eivät koskaan ole olleet minun juttujani, mutta eivät näemmä nuo elefantitkaan.

Löytyi myös useampikin tenttikirjan välissä ollut kirjanmerkki-kortti. Muistiinpanoja tein vihkoihin, mutta korttiin saatoin kirjoittaa kirjassa vastaantulleita viisauksia, jotka kolauttivat henkilökohtaista elämääni tai olivat muulla tavoin vaikuttavia. Pääsykoekirjasta muistan edelleenkin:"Oleellista oli, että usko omaan älykkyyteen, omiin suoriutumismahdollisuuksiin, auttoi menestymään." Se liittyi kirjassa ties mihin, ja minä todellakin irrotin sen kontekstistaan koskemaan minun pääsykokeitani. Kuvassa olevassa kortissa on lahjakkuutta käsittelevästä kirjasta poiminta: "Todella luovalle yksilölle on tyypillistä, että hänelle asiat ovat tärkeitä, ei se, saako hän mainetta ja kunniaa virkanimityksistä tai muuta ulkokohtaista."

Eikä tuokaan ole huono, että "aivojen ohella sohva on matemaatikon tärkein työväline."

Sopivan laiskaa tai puuhakasta keskiviikkoa. Meillä on tavoitteena nähdä yksi tietty laiva, mutta saa nähdä keretäänkö, kun nuo kaksi yhä nukkuvat tuolla...

Mansikkaisia

2011-07-11T07:39:00.009+03:00

Ollappa aina jääkaapissa lasipurkillinen oman maan mansikoita. Ihana aloitus päivälle, syödä mansikoita, jugurttia ja kaurahiutaleita.

Tällainenkin puree minuun.

Hyvää alkavaa viikkoa!